Monikulttuurikritiikki on nopeasti muodostunut iskusanaksi. Blogin mainostaminen monikulttuurikriittisenä luo tiettyjä ennakko-odotuksia. En oikeastaan välitä tulla kutsutuksi monikulttuurikriitikoksi. Haluan esitellä itselleni tuttuja puolia monikulttuurisuudesta sellaisina kuin miltä ne minun silmieni läpi näyttävät. Lukija saa itse määritellä onko näkemykseni kriittinen, ja mihin kritiikin kärki osoittaa.
Talibbos-kritiikkini suuntautui heidän markkinoimaansa monikultturistista maailmankuvaa vastaan. Muissa teksteissä olen lähinnä sivunnut koulun monikulttuuristumisen kustannuspuolta. Looginen lopputulema on ollut se, ettei monikulttuurin haasteista selvitä ilman merkittävää rahallista satsausta, ja että tulos oppimisen kannalta olisi joka tapauksessa parempi ilman monikulttuurisuuden rikkautta. Nämä ovat ainakin ammatissa toimivalle opettajalle itsestään selviä asioita. Jos monikulttuurisuuden haasteisiin ollaan valmiita vastaamaan, pitää myös myöntää se hinta mikä tästä maksetaan. Ja maksumiehiltä olisi paikallaan kysyä onko kauppa heidän mielestään kannattava. Jo monesti siteeraamani Mirja-Tytti Talib, monikulttuurisen koulun tutkimuksen kiistämätön grande dame, markkinoi monikulttuurisuuspakettia suomalaisille vanhemmille ja veronmaksajille mm näin:
Kaikenlaisen erilaisuuden sietäminen, uudenlaiset tavat, kokemukset ja jopa
konfliktit muokkaavat pitemmän päälle yhteiskuntaa avoimemmaksi ja
dynaamisemmaksi.
Erilaisuuden sietäminen ja jopa konfliktit ovat siis halpa hinta siitä että pidemmän päälle yhteiskuntamme muuttuu avoimemmaksi ja dynaamisemmaksi.
Tämän voisi kai periaatteessa hyväksyä, mutta ennen kuin tehdään diili haluaisin ainakin itse vähän tarkennuksia:
1. Pitääkö todellakin sietää kaikenlaista erilaisuutta? Lehdistökatsaus tai pieni kävelylenkki ostarille paljastaa jo paljon sellaista erilaisuutta mitä kukaan täyspäinen ihminen ei hyväksy, eikä ihan nikottelematta edes halua yrittää sietää.
2. Ihmiset yleensä eivät kaipaa konflikteja, ainakaan jos ne vain ovat vältettävissä. Suomalainen perinteinen tapa vältellä konflikteja ei ehkä ole paras tapa selviytyä maailman ristituulissa, mutta nähtävissä olevien konfliktien väistäminen on silti hyvä idea.
3. Kuinka pitkä aika noin suurinpiirtein on "pitemmän päälle?" Kuinka pitkä prosessi on tiedossa? Kuinka kauan jatkamme sietämistä ja konflikteihin ajautumista ennen kuin väistämätön onnen tila saavutetaan? Monissa Euroopan maissa koe on jatkunut jo vuosikymmeniä. Missä kohdassa vaihdamme taktiikkaa, jos suunta ei olekaan toivottu?
4. Yhteiskunnan avoimuus ja dynaamisuus ovat sangen laajoja ja moniselitteisiä käsitteitä. Niin laajoja etteivät ne tarkoita oikeastaan mitään. Ehkä olisi hyvä selittää mikä yhteiskunnan avoimuudessa ja dynaamisuudessa nykyisellään on vikana. Sekin auttaisi suhteuttamaan sietämisen ja konfliktien vaivan odotettavissa olevaan palkintoon.
Ehkä laajennan tuossa vähän liian pitkälle alkuperäistä kysymystä joka kuuluin näin: "Miksi koulusta pitäisi tulla monikulttuurinen tai tarvitseeko siitä tulla monikulttuurinen?" Mutta Talib itse johtaa koulun monikulttuurisuuden suoraan sitä ympäröivän yhteiskunnan tulevaisuudennäkymiin. Tämä onkin oikein, koska yhteiskunnan tulevaisuus todellakin muotoillaan tämän päivän kouluissa.
Siksikin luulisi koko kansaa kiinnostavan mitä koulussa puuhaillaan. Vaikkei näitä isojen ihmisten asioita yleensä ole kansalta kysyttykään. Ehkä monikulttuuri tuo tähän avoimuuspulaan ratkaisun, pitemmän päälle.
Reiluuden vuoksi annetaan Talibin selittää auki äskeistä tiivistystään (minusta hän on tiedenaiseksi ällistyttävän huono tiivistämään sanottaviaan, ja saa ihan turhaankin ihmisten karvat pystyyn):
Kulttuurien monimuotoisuuden uskotaan rikastuttavan yhteiskuntaa. Kuitenkin
yhteiskunnan muuttuminen monikulttuuriseksi on hidas prosessi ja kulttuuriset
kohtaamiset eivät parhaimmillaankaan ole yksinkertaisia. Konfliktit sinänsä
eivät ole negatiivisia. Kahden kulttuurin törmäyksissä syntyy usein jotain
uutta, joka energisoi koko yhteiskuntaa. Onnistuneet kohtaamiset ilmaisevat
monitulkintaista harmoniaa. Näin syntyneet yhdistelmät ovat paras mahdollinen
tie integraatioon. Yhteiskunnan ja tässä tapauksessa koulujen tulisi kohdata
muutoksen tuomat haasteet realistisesti, avoimesti ja ennen kaikkea moraalisesti
velvoittavina.
Hän puhuu siis KULTTUURIEN kohtaamisessa syntyvistä konflikteista, eikä verissä päin käydyistä taisteluista. Kuitenkin toisaalla mainitaan myös ne seikat jotka ainakin monikulttuurikriittista blogosfääriä kiinnostavat ja kiihottavat. Ruotsissa, Ranskassa ja Saksassa saadut kokemukset osoittavat kiistatta että myös konkreettiset konfliktit ovat monikulttuurin arkipäivää.
Entäpä kouluissa?
Yksi tärkeimmistä ja arvokkaimmista asioista Suomen yhteiskunnassa ja kouluissa on turvallisuus. Haluaisinkin ottaa kantaa siihen miten monikulttuuristuminen vaikuttaa tai voi vaikuttaa koulujemme turvallisuuteen. Muut kirjoittajat ovat tyhjentävästi esitelleet monikulttuurin mukanaan tuomia konkreettisia konfliktitilanteita: suuri, radikaali viides kolonna joka matkaa ympäri maailmaa käymässä jihadia länsimaisilla passeilla tai suorittaa terroritekoja omissa asuinmaissaan; yhteiskuntien sisälle syntyneitä suljettuja, segregoituja enklaaveja joissa ovat de facto voimassa maahanmuuttajaenemmistön alkuperämaiden uskonnolliset ja perinteiset tavat ja lait; kunniaväkivalta; kantaväestöön kohdistuva hiljainen tai äänekäs painostus erivapauksien saamiseksi kulttuurin tai uskonnon varjolla; naisiin kohdistuva brutaali seksuaalinen väkivalta; nuorisojengien pelon vallassa pitämät asuinalueet ja koulut; syrjäytyiminen, työttömyys, kielitaidottomuus, huumeet... Lista monikulttuuristen yhteiskuntien epäonnistumisista on pitkä ja hirvittävä.
On laajalti tunnettu tosiasia että kolmannen maailman maahanmuuttajat vastaavat huomattavasta osasta läntisen Euroopan syntyvyydestä. Arviot tämän seurauksista vaihtelevat, mutta yksi asia on selvää: maahanmuutto on muuttamassa katukuvaa ja keskivertokoululuokkaa silmin havaittavalla vauhdilla. Suomessahan ulkomaalaistaustaisen väestön osuus kokonaisväestöstä on pieni, mutta alueellisesti huomattavan suuri. Lainaan taas Helsingin kaupunginjohtajan Jussi Pajusen lukuja:
Helsingin kaupungin 2000-luvun väestönkasvu selittyy käytännössä kokonaan
maahanmuuttajataustaisen väestön kasvulla. Maahanmuuttajien väestöosuus on
noussut 1990-luvun alun parista prosentista niin, että olemme juuri rikkomassa
10 %:n rajapyykin. Nykyvauhdilla maahanmuuttajataustaisen väestönosan kasvu on
Helsingissä 6 % vuodessa. Vuonna 2025 joka neljäs helsinkiläinen olisi
maahanmuuttajataustainen.
Paljon ulkomaalaistaustaisia lapsia. Paljon monikulttuurisuutta koulussa. Mikään ei viittaa siihen että monikulttuurisuuden ongelmilta vältyttäisiin, vaikka volyymissa ollaan kaukana esim. Saksan ja Ruotsin luvuista. Levottomuuksien vaivaamassa Neuköllnissä Rütli-Hauptschulessa 83% oppilaista on maahanmuuttajataustaisia. Vielä äskettäin kehutun ja lukuisia palkintoja saaneen Tukholmalaisen Rinkebyskolanin (maahanmuuttajataustaisia kaupunginosassa lähes 90%) menestystarina vaikuttaa viimeaikaisten tietojen valossa suuresti kaunistellulta. (svenska-haasteisille: Svenska Dagbladetin artikkelin mukaan mm. Rinkebyskolan antaa oppilaille liian korkeita arvosanoja yhdeksännen luokan päättötodistukseen verrattuna oppilaiden suorituksiin lukiossa - siitä huolimatta että Dagens Nyheterin tietojen mukaan jopa yli puolet koulun oppilaista ei edes saa todistusta joka oikeuttaisi lukioon pääsyyn!)
Ennen kuin pääsen itse "paydirt"-osastolle, eli monikulttuurisen koulun konfliktien todellisuuteen ja käytäntöön autenttisten ja omakohtaisten kokemusten kautta, esitän että lukija tutustuisi Saksan maahanmuuttajanuorten ongelmista kertovaan YLEn Radio Peilin Päiväntasaaja-ohjelmaan (5.9.2008). Tämä filmi puolestaan kertoo etteivät Rinkebyn nuoret ainakaan vietä iltojaan läksyjä lukemassa.
Meillä ei ole näin. Mutta tuleeko olemaan? Jotain sentään meilläkin tapahtuu. Ja jotain muutakin. Ja tämähän mainittiinkin jo.
