sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Lipponen iskee takaisin

Nimimerkki Rähmikselle kiitos siitä että tallensi tämän Päivi Lipposen vastineen Ilta-Sanomien juttuun jossa käsiteltiin jo mainitun artikkelin saamaa vastaanottoa Helsingin monikulttuurisimpiin kuuluvalla Myllypuron ala-asteella.

Vielä kun saisin jostain käsiini tuon Ilta-Sanomien alkuperäisen 22.11. ilmestyneen artikkelin! Kuulopuhe kertoi että Hirvonen kommentoi IS:n toimittajan jutusta antamaa referaattia, ei itse juttua (tämähän sopii IS:n journalistiseen tapaan.)

Omat lisät jälleen punaisella.



IS 25.11.2008

Päivi Lipponen vastaa

Rehtori Anna Hirvonen teilaa (IS 22.11) näyttävästi artikkelini, jossa esitetään opettajille parempaa monikulttuurisuuden tuntemusta.

Helsingissä on jo kouluja, joissa enemmistö oppilaista ei puhu suomea äidinkielenään. Huoleni on se, että heikommin menestyvissä kouluissa oppilaat eivät ratkaise edes puolia kansallisen arviointitutkimuksen tehtävistä. Mitä on tehtävissä.

Artikkeli perustuu minun ja Mirja Talibin tieteelliseen [sic] tutkimukseen "Kuka minä olen? Monikulttuuristen nuorten identitettipuheita" (2008) ja Mirja Talibin "Eksotiikkaa vai ihmisarvoa, opettajan monikulttuurisesta ammatillisuudesta" (2005). Siinä Talib tutki 17 Suomen monikulttuurista koulua - Itä-Helsingistä, Länsi-, Itä- ja Keski-Suomesta. Tutkimukseen osallistui lähes 400 opettajaa.

Rehtori Anna Hirvonen perustelee näkemystään omalla kokemuksellaan. Hirvonen on sikäli oikeassa, että tutkimusmateriaali paljastaa Myllypuron ala-asteen opettajien olevan tutkimuksen mukaan monikulttuurisesti pätevimpiä ja koulun rehtori oli hyvä. Valitettavasti tilanne ei kuitenkaan ole yhtä hyvä kaikkialla.

Rehtori Hirvonen ei ole törmännyt yhteenkään opettajaan, joka ei haluaisi opettaa maahanmuuttajalapsia. Talibin 400 opettajaryhmän lisäksi Outi Soilamo on tutkinut kysymystä väitöksessään (2008, Turun Yliopisto). Väitöksessä ilmeni, että oli paljon opettajia, jotka eivät välttämättä halunneet opettaa maahanmuuttajataustaisia oppilaita, mikäli he eivät saaneet enempää palkkaa rankaksi kokemastaan työstään.

Niin... Todella huono ja valitettava asenne eräillä. Lisää kulttuurisensitiivisen herkkyyden kursseja, kyllä ne siitä nöyrtyvät. Tekemään enemmän työtä samalla palkalla.

Käytännössähän opettaja ei voi valita opettaako joitakin oppilaita vai ei. Halut jäävät haluiksi.

Artikkelimme perustuu myös Venla Berneliuksen tutkimukseen "Lähi(ö)koulu - Helsingin koulut ja kaupunginosat (2008). Siinä kerrotaan, että pääkaupungin parhaiten menestyvien koulujen osaamisprosentti on 69% ja heikkojen koulujen 46%. Berneliuksen raportissa todetaan, että on löydettävissä yhteys aikuisväestön koulutustason, sosiaalisen asuntotuotannon ja maahanmuuttajien määrään. Näin voidaan selittää noin 70% alakoulujen ja 60% yläkoulujen oppimistulosten vaihtelusta.

Paljastanko suurenkin salaisuuden jos kerron että se koulu jossa monikulttuurisuus kohdattiin Lipposen mukaan niin mallikkaasti, EI ole kovin korkealla oppimistuloksia mittaavassa rankingissa.

Eikö maahanmuuttajia siis sittenkään kohdata oikein - vai olisiko ongelma sittenkin jossain muualla?

Varmuuden vuoksi opettajankoulutukseen pitää silti saada Lipposen ja Talibin puumerkki. Pitää.

OECD:n tekemän PISA-tulosten analyysin mukaan koulujen eriytyminen johtaa oppilaiden sosio-ekonomisen ja etnisen taustan korostumiseen oppimistuloksissa. Se tarkoittaa lahjakkuuksien hukkaamista.

Koulun käyminen vieraalla kielellä saattaa todellakin jättää jonkun piilevät kyvyt piiloon. Entä ne suomalaiset oppilaat jotka asuvat alemman tuloluokan asuinalueilla? Kuka kantaa huolta heidän lahjojensa hukkaamisesta? Eikö koulujen ja alueiden eriarvoistuminen yleensä ole suurempi ongelma kuin maahanmuuttajaoppilaiden riski joutua huonoon kouluun?

Tohtori Mirja Talib on vastuussa Helsingin Yliopiston monikulttuurisesta opettajankoulutuksesta. Itse olen tehnyt 10 vuotta opetustyötä maahanmuuttajanuorten parissa ja siksi haluan puhua heidän puolestaan. Vieraskynäartikkelimme on niin kovaa faktaa, että itseänikin hirvittää.

Pikemminkin teidän artikkelinne oli epätieteellistä kökköä. Tieteellisiä kriteereitä se ei täyttänyt missään tapauksessa. Teidän artikkelinne todistusarvo on nolla. Jos tutkimuksenne todella tuottivat kovaa dataa todennettavista ongelmista, haluaisin nähdä ne, enkä lukea laajalla kädellä roiskivaa, täysin viattomia ja ahkeria opettajia syyllistävää propagandaa.

Esitämme, että opettajien tulee saada enemmän tietoa monikulttuurisuuteen liittyvistä kysymyksistä, koska koulutus ei anna riittäviä eväitä.

Siinähän esität. Kyllä sinun vaatimuksesi läpi menevät. Toivottavasti mahdolisimman moni opettajaksi opiskeleva haistaa aivopesun siellä missä aivoja pestään, ettei monikulttuurisuuden todellisuus iske liian kovaa kun työt alkavat. Lyhyeksi jää opettajan ura jos monikulttuurisuuden epäonnistumisen syitä aletaan etsiä omasta huonoudesta .

Päivi Lipponen
Filosofian tohtori
Kansanedustaja (sd)

Laittakaa nimi muistiin vaaleja varten. Ei tätä, toistan: ei tätä.


Usual Suspects

Lipponen ja Talib ovat toki kunnostautuneet ennenkin monikultturismin saralla. Venuena samainen Helsingin Sanomat, a.k.a. Pravda.

Edellisen artikkelini tueksi ja tilkkeeksi, omat kommenttini punaisella:

Suomen on panostettava maahanmuuttajataustaisten ihmisten kotouttamiseen enemmän, jotta heistä tulisi täysivaltaisia kansalaisia. Lisäksi on tärkeätä tukea maahanmuuttajataustaisten kansalaisten poliittista osallistumista ja valintaa poliittisiksi päättäjiksi.

Melkoisia vaatimuksia. Minä luulin että poliittiset päättäjät hankkivat mandaattinsa äänestäjiltä.

Suomen väestönkasvusta 56 prosenttia on maahanmuuton synnyttämää. Vuonna 2006 muuttajista yli puolet saapui EU:n alueelta, noin 17 prosenttia Aasiasta, 11 prosenttia Venäjältä ja seitsemän prosenttia Afrikasta. Muuttajat ovat parhaassa työiässä olevia ihmisiä. Valtaosa heistä asettuu asumaan pääkaupunkiseudulle.

Niinhän se on että rikkaus jakautuu aina epätasaisesti.

Jos muuttajien kotouttaminen epäonnistuu, hinta on kova.

Ruotsissa on lähiöitä, joissa harva asukas puhuu ruotsia. Ruotsalaiset ovat joukkopaenneet kaupunginosasta. Tilalle ovat tulleet maahanmuuttajat, jotka ovat eristäytyneet valtaväestöstä. Lapset perivät työttömien vanhempiensa turhautumisen. Perheiden aika kuluu katsomalla kotimaan televisio-ohjelmia lautasantennin avulla. Vanhemmat eivät saa osaamistaan vastaavaa työtä, siihen liittyviä tuloja eivätkä yhteiskunnallista asemaa. Tätä sosiaalista alenemista he eivät ehkä osanneet aavistaa kotimaassaan.

Tämä mahdollisuus pitäisi ehdottomasti tiedottaa kaikille kotoa lähtöä harkitseville.

Suomi on vasta varsin lyhyen aikaa ottanut vastaan maahanmuuttajia, kiintiöpakolaisia ja turvapaikanhakijoita. Palvelusektori on tarjonnut pienipalkkaista työtä heikosti kieltä osaaville muuttajille, mutta nyt maahanmuuttajia tarvitaan ammattitaitoiseksi työvoimaksi, julkisten palveluiden ylläpitäjiksi ja pk-yrittäjiksi.

Teimme tutkimuksen monikulttuuristen nuorten kansallisesta identiteetistä. Nuoret olivat asuneet Suomessa suurimman osan elämästään ja suorittaneet peruskoulun, mutta he eivät tunteneet itseään suomalaiksi tai edustavansa valtaväestöä. He kokivat olevansa hyvässä mielessä kahden kulttuurin ihmisiä, huonossa mielessä taas väliinputoajia. Nuoret tunsivat edustavansa uudenlaista kulttuuria. Heille oli myös kehittynyt kyky sopeutua ja vaihtaa identiteettiään.

Nuorten putoaminen kahden kulttuurin väliin synnytti ristiriitaa yhteisön asettamien toivomusten ja valtakulttuurin tapojen välillä. Perheen sisäiset jännitteet liittyivät usein vanhempien ja heidän lastensa eritahtiseen sopeutumiseen. Vanhemmat, jotka eivät opi maan kieltä eivätkä ole työelämässä, pyrkivät elämään perinteisen kulttuurinsa mukaisesti. Myös ystäväpiiri kontrolloi nuorten "suomalaistumista". Nuorta saatettiin haukkua "suomalaisten nuoleskelijaksi" ja pojan suomalaistunutta käytöstä "ämmämäiseksi".

Islaminuskoisten nuorten elämässä uskonto on tärkeässä asemassa. Siihen perustuvat heidän arvonsa ja käytöstapansa ja myös perheen sisäinen hierarkia. Nuorten on valittava puolensa, kun suomalaisten kaverien tekemiset ovat liikaa ristiriidassa islamin oppien kanssa. Uskonnosta ja pukeutumissäännöistä he hakevat itselleen identiteettiä.

Tämä tutkimus oli pohjana Talibbosen kuuluisassa Vieraskynä-artikkelissa. Nämä tekijät olivat tohtorien tiedossa. On sangen paksua puhua opettajien kulttuurisen herkkyyden puutteesta sopeutumisen esteenä, kun "nuoren on valittava puolensa" oman kulttuurinsa ja suomalaisen kulttuurin konfliktitilanteissa.

Suomalaiseen kotouttamispolitiikkaan on saatava radikaali muutos. Meidän on ymmärrettävä, että maahanmuuttajat eivät tule Suomeen tyhjänä tauluna, jolle vasta me kerromme, mitä on tieto ja viisaus. Meidän on osattava paremmin hyödyntää sitä, mitä heillä olisi annettavana, jotta voimme rakentaa yhdessä parempaa kansalaisyhteiskuntaa.

Heidän taulunsa ei ole tyhjä, vaan siinä on suuria aukkoja. Meidän tehtävämme on täyttää nuo aukot, jotta he pärjäisivät Suomessa.

Muuttajat saapuvat perheen kanssa. Päiväkotien ja koulujen henkilökunta on saatava tiiviimmin mukaan kotouttamistyöhön, sillä he kohtaavat eturintamassa maahanmuuttajalapset. Kun ummikko lapsi lähetetään luokkaan, jossa opettajan odotetaan opettavan lasta, vaikka yhteistä kieltä ei olisikaan, tilanne on haastava sekä opettajalle että oppilaalle.

Ongelma...

Meidän suomalaisten on tehtävä työtä omien asenteidemme kanssa.

... ja ratkaisu!

Päiväkotien ja koulujen koulunkäyntiavustajien ja opettajien virat on avattava paremmin myös maahanmuuttajataustaisten ihmisten haettaviksi. Ihmisten lähtömaassaan suorittamat tutkinnot voidaan muuntokoulutuksen avulla hyväksyä virkoihin kelpoisuuden antavina tutkintoina. Työhönottotilanteessa on noudatettava reiluja sääntöjä. Maahanmuuttajataustaisia työntekijöitä on palkattava poliisin ja pelastuslaitoksen palvelukseen.

... että poliisi ja pelastuslaitos osaisi kohdata maahanmuuttajat oikein, epäilemättä.

Tutkimuksemme nuoret eivät kokeneet Suomea vieraaksi eivätkä suomalaista kulttuuria vastenmieliseksi. Kiritiikki liittyi siihen, että he tunsivat tulevansa eri tavoin kohdelluiksi kuin valtaväestö. Täydellistä suomea puhunut somalipoika kutsuttiin puhelimitse työhaastatteluun, mutta pojan saavuttua paikalle työpaikkaa ei enää ollutkaan.

Suosiminen työhönotossa poliisiksi, sosiaalitoimeen ja poliittiseksi päättäjäksi pääsemisessä on oikeaa eri tavoin kohtelua. Muu on väärää eri tavoin kohtelua.

Nuoret uskoivat voivansa sopeutua paremmin Suomeen, jos rasismia olisi vähemmän. Heistä oli väärin, kun joidenkin epäonnistumiset pantiin koko monikulttuurisen yhteisön kannettavaksi.

Haastattelemamme nuoret toivoivat, että suomalaiset olisivat avomielisempiä eri kulttuureita kohtaan. Vain hyvin harva heistä oli voinut peruskouluaikanaan kertoa omasta kulttuuristaan tai edes siitä, miksi heidän perheensä oli joutunut pakenemaan kotimaastaan.

Kokemukseni mukaan moni maahanmuuttajaoppilas on haluton toimimaan yhteisönsä ja kulttuurinsa mannekiinina. Kukapa haluaisi tälläytyä pelleksi johonkin koulun tätien suvaitsemisjuhlaan, oman maan kansallispuvussa tai "ihanan eksoottista kieltään lausumaan." Ei kukaan teini-ikäinen. Tuollaista lakattiin vaatimasta koska moni loukkaantui ei-halutusta huomiosta.

Jos joku ehdottomasti vaatii saada kertoa hyvinkin traumaattisista kokemuksistaan, esim pakomatkastaan tai kuolleista sukulaisistaan, hänen annetaan se tehdä. Halukkuutta ei ole kovin paljon, ainakaan ison porukan edessä.

Joskus taas joku erehtyy kertomaan enemmän kuin olisi viisasta. Jos perhe on maassa paossa kammoittavaa sotaterrorinälänhätämassamurhaa, on vähän kiusallista jos tytär kertoilee kepeästi opelle miten kivaa oli asua Kenian puolella tädin talossa, oli tilaa ja rauhallista, ja serkkujen kanssa oli mukava käydä koulua. Niin...

Meidän on ymmärrettävä se, että nuoret haluavat olla ennen kaikkea nuoria ja elää omaa elämäänsä. He eivät halua olla iankaikkisesti maahanmuuttajia.

Meidän on ymmärrettävä ettei maahanmuuttajien oman kulttuurin paapominen ole tie maahanmuuttajuudesta pois. Meidän on myös ymmärrettävä että monikultturismi suorastaan vaatii heitä pitämään kiinni erilaisuudestaan. Ja erityisesti meidän on muistettava se että haastatteluihin perustuvassa tutkimuksessa on aina se mahdollisuus että haastateltava puhuu paskaa, jos hänen oma etunsa vaikuttaisi sitä edellyttävän.

MIRJA TALIB

PÄIVI LIPPONEN


Talib on kasvatustieteen tohtori ja Helsingin yliopiston dosentti. Lipponen on filosofian tohtori ja sosialidemokraattien kansanedustaja.

Niinpä.

perjantai 28. marraskuuta 2008

Lipponen-Talib-Komplex tykittää

Päivi Lipposen ja Mirja Talibin Vieraskynä-kirjoitus julkaistiin Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla 21.11.2008. Aion käsitellä tekstiä pienemmissä osissa, mutta lukijan on hyvä tutustua ensin kokonaisuuteen. Teksti on kaikessa edustavuudessaan lukemisen arvoinen.

Kirjoittajat ovat tohtoreita, toinen koulutukseltaan historianopettaja ja toinen monikulttuurisen koulun tutkija. He kirjoittavat omasta tutkimusalueestaan. Tämä antaa kirjoitukselle tieteellistä painoarvoa. Lukijan on kohtuullista odottaa että teksti on tieteen kriteerit täyttävää, punnittua ja perusteltua, todennettua ja kriittisen tarkastelun kestävää. Moni lienee valmis ottamaan näin oppineiden naisten kirjoituksen kiistämättömänä totena – en varmaan liioittele jos sanon ettei keskiverto median kuluttaja pysty perstuntumalta kiistämään itselleen vieraan tieteenalan asiantuntijoiden lausuntoja, eikä ole siihen halukas ryhtymäänkään. Tämä siitä huolimatta että koulutuksesta ja maahanmuuttajista luulisi jokaisella olevan ainakin jonkinlainen oma, kokemukseen perustuva näkemys.

Kirjoitus on julkaistu pohjoismaiden suurimman päivälehden paraatipaikalla, pääkirjoitussivulla. Vieraskynä-otsakkeen alla on totuttu näkemään eri alojen asiantuntijoiden analyysejä ajankohtaisista ja vaikeistakin aiheista.

Kirjoittajien meriitit (joihin en nyt laske Lipposen medianäkyvyyttä ulkotieteellisissä yhteyksissä) ja kirjoituksen julkaisupaikka antavat tekstille hyvin suuren painoarvon ja näkyvyyden. Samoin lukijoiden odotukset ja arviot kirjoituksen luotettavuudesta ovat ihan toista kuin kolumnin tai mielipidekirjoituksen suhteen. Lisäksi aihepiiri on hyvin ajankohtainen. Maahanmuuttajat ja koulu puhuttavat ja kiinnostavat.

Julkaisun tason voi karkeasti arvioida sen pääkirjoitusten laadun perusteella. Niistä muodostuu se kuva jonka lehti haluaa itsestään antaa. Talibin ja Lipposen kirjoituksen perusteella Helsingin Sanomien tilanne on huono. Lehden journalistinen luotettavuus ja asema objektiivisena tiedonvälittäjänä on hyvin kyseenalainen. Tieteellisen tutkimuksen lipun alla lukijoille tarjotaan mielipidekirjoitus, oikeastaan pamfletti, jonka ideologinen tausta on monikultturismina tunnettu maailmankatsomus. Tämä maailmankatsomus on sikäli erikoinen että se pohjautuu toiveajattelulle eikä kestä minkäänlaista kosketusta reaalisen todellisuuden kanssa. Se on suosittu erityisesti eräissä poliittisissa ryhmittymissä ja sellaisissa sosioekonomisissa kerrostumissa jotka katselevat reaalimaailmaa hyvin kaukaa tai paksun, vääristävän lasin läpi.

Kuvaannollisesti voisi todeta että tohtorien norsunluutornin ikkunat ovat pahasti kuurassa.

Toisaalta kirjoituksen sisältämä ideologia vastaa oikein hyvin sitä kuvaa jonka Helsingin Sanomat haluaakin itsestään antaa: monikulttuurisuuden tietäjänä, taitajana ja puolestapuhujana.

Muut ovat analysoineet Helsingin Sanomia kattavasti ja ansiokkaasti toisaalla. Keskityn tässä itse kirjoitukseen.




VIERASKYNÄ
Opettajat eivät osaa kohdata monikulttuurisia oppilaita
Julkaistu: 21.11.2008 lehdessä osastolla Pääkirjoitus
MIRJA-TYTTI TALIB
PÄIVI LIPPONEN
Suomalaisissa kouluissa opettajat pohtivat monikulttuurisuuteen liittyviä kysymyksiä vahvasti oman kulttuurinsa näkökulmasta, toteavat Mirja-Tytti Talib ja Päivi Lipponen.


Otsikko sisältää itsessään jännittävän arvolatauksen. Mitä tarkoittaa ”eivät osaa?” Lapsi joka ei osaa ajaa pyörällä ei liiku eteenpäin. Tätä voisi verrata siihen että opettaja joka ei osaa kohdata monikulttuurisia oppilaita ei mene luokkaan lainkaan. Tuskin ihan tästä on kyse. Pikemminkin (ja joudun tässä kuten muuallakin tässä kirjoituksessa lähteiden puutteessa arvailemaan) luulen tohtorien tarkoittavan sitä että opettajat tekevät kuten vasta kirjaimia opetteleva pikkulapsi, joka kirjoittaa kirjaimet hellyttävästi nurinpäin. Opettajat eivät siis osaa kohdata maahanmuuttajaoppilaita oikein.

Oikea tapa kohdata maahanmuuttajaoppilaita on luonnollisesti tohtoreilla tiedossa, ja he haluavat opettajankoulutuksen valmistavan tulevia opettajia kohtaamaan maahanmuuttajaoppilaat oikein.

Otsikkoa seuraava lause vaikuttaa toimittajan lisäämältä, mutta se löytyy sellaisenaan tutkijoiden tekstistäkin. Se sisältää pyörryttävän yksinkertaisen truismin jota ei voi olla nälvimättä. Kyllä vain, ihmiset todellakin pohtivat asioita vahvasti oman kulttuurinsa näkökulmasta. En viitsi kysyä kenen kulttuurin näkökulmasta ihmisen pitäisi pohtia jokapäiväiseen työhönsä liittyviä kysymyksiä. Tohtorien kanta tähän kysymykseen selviää kyllä tuonnempana. Lauseessa tiivistyy myös kätevästi kaikki mikä tohtoriparin ajatuksissa on vialla.

Helsingissä on jo kouluja, joissa oppilaiden enemmistö ei puhu suomea äidinkielenään. Maahanmuuttajaperheet ovat keskittyneet erityisesti alueille, joilta on voinut saada kaupungin vuokra-asunnon. Tällaisia lähiöitä on Itä- ja Koillis-Helsingissä.

Nämä ovat faktoja joita ei käy kiistäminen. Samoin seuraavan kappaleen ensimmäinen virke…
Monikulttuurisuus merkitsee uudenlaisia haasteita alueiden peruspalveluille, koulutoimelle ja opettajankoulutukselle. Viimeistään nyt on syytä miettiä, kuinka estää Helsingin koulujen eriytyminen ja oppimistulosten erojen kasvu.

…mutta toinen virke herättää paljonkin kysymyksiä. Eri tasoisia kouluja ja oppilaita on ollut aina. Oppimisen eroja on ollut aina. Mikään ei viittaa siihen että asialle voitaisiin tehdä yhtään mitään. Miksi asiaan pitää puuttua viimeistään nyt? Tarkoittavatko tohtorit että eriytyminen ja oppimistulosten kasvu johtuu lisääntyvästä monikulttuurisuudesta? Pakkohan näin on olla, koska asia mainitaan tässä yhteydessä.

Pääkaupungin parhaiten menestyvien koulujen osaamisprosentti on 69 ja heikoimpien 46. Tämä merkitsee, että heikoimmin menestyvissä kouluissa oppilaat ratkaisevat alle puolet kansallisen arviointitutkimuksen tehtävistä. Tasa-arvoihanne on siis kaukana koulujen arjesta. Tutkimukset osoittavat myös, että oppilaiden psyykkinen oireilu, erityisopetuksen tarve ja kouluväkivalta ovat lisääntyneet.

Jälleen ihmettelen liittävätkö tohtorit nämäkin ilmiöt kasvavaan monikulttuurisuuteen. Tässä vaiheessa tekisi mieli heristää sormea kirjoittajille tai toimittajalle: tekstin viittaukset, syy-seuraus-suhteet ja implikaatiot jäävät auki. Pahalla tahdolla tekstiin voi lukea melkein mitä vain älyttömyyksiä, mutta tyydyn nyt vain toteamaan että kirjoitus on huolimattomasti laadittu. Joko editointivaiheessa on jäänyt pois jotain oleellista tai sitten tutkimustulosten tiivistäminen luettavaan muotoon on ollut ylivoimaista.

Empiria maailmalta osoittaa kiistattomasti että monikulttuurisuus tuo kouluun lisää juuri noita tohtorien mainitsemia ongelmia. Ongelmat eivät tietenkään johdu yksistään monikulttuurisuudesta. Tämä kirjoittajien huoli eriarvoistumisesta heti monikulttuuristumisen mainitsemisen jälkeen jättää johtopäätökset lukijalle.

Mielestäni on itsestään selvää että psyykkisen oireilun, erityisopetuksen tarpeen ja kouluväkivallan lisääntyminen johtuu osaltaan monikulttuuristumisesta, ja että kehitys tulee jatkumaan monikulttuuristumisen lisääntyessä. Koska olen ollut kuulemassa Talibia itseään puhetilaisuudessa, tiedän hänen olevan tietoinen monikulttuurisuuden haittapuolista, ja ymmärtävän myös sen että monikulttuurisuuden rikkaus on tosiasiassa rasite. En ymmärrä miksi tämä toteamus on jäänyt kätköön kouluissa vallitsevien kiistattomien epätasavertaisuusongelmien taivastelun alle.

Oppilaiden ongelmat johtuvat monista asioista. Päällimmäisenä tietysti kotiolot ja oma terveys, mielenterveys ja itsetunto. Myös kaveripiirillä ja arjen kokemuksilla on hyvin vahva vaikutus koulussa ja elämässä suoriutumiseen. Aivan samat tekijät vaikuttavat maahanmuuttajaoppilaiden elämään. Mutta heillä on edessään vielä yksi, ehkä ratkaiseva haittatekijä: opettajat eivät osaa kohdata monikulttuurisia oppilaita.

Tuhannen euron kysymys onkin ovatko koulun ongelmat opettajien syytä. Voidaanko ongelmat poistaa opettamalla opettajat kohtaamaan oppilaita oikein? Entä voidaanko monikulttuuristen oppilaiden oppilaiden ongelmat poistaa opettamalla opettajia kohtaamaan monikulttuurisia oppilaita oikein?

Entä ovatko koulun reaaliset ongelmat kohtaamisongelman syy vai seuraus?

Minkälaisia valmiuksia opettaja sitten tarvitsee luokassa, jossa on oppilaita useista kulttuureista?
Yleisesti voi todeta, että monimuotoisuus yleensä hyväksytään Suomessa nykyisin yksityisillä elämänalueilla, mutta koulujen käytännöt suosivat yhä monin tavoin suomalaisia oppilaita.

Koulujen käytännöt todellakin näyttäisivät suosivan suomalaisia oppilaita. Esimerkiksi koulukirjat ovat suomeksi. Opetuskieli on suomi. Useimpien aineiden opettajien kompetenssi rajautuu oman aineen opettamiseen omalla kielellä, eli suomeksi. Tämähän saattaa johtua siitä että Suomessa sijaitseva suomenkielinen koulu opettaa oletusarvoisesti suomalaisia, suomenkielisiä oppilaita. Koulun oppilaaksiottoalueelle yhtäkkiä ilmestynyt maahanmuuttajaoppilas saattaa todellakin kokea koulun käytännöt kiusallisessa määrin suomalaisia suosiviksi.

Tietenkään tohtorit eivät tarkoita käytännön ongelmia, kuten erillisiä opettajia, materiaaleja ja tiloja. Nehän ovat resursseja jotka saadaan rahalla, ja rahastahan ei koulutussektorilla ole pulaa. Käytännöt ovat tässä tapauksessa koulun toimintaan liittyviä arjen ratkaisuja ja toimintatapoja. Ne on luotu ja räätälöity, yllätys yllätys, suomenkielisiä suomalaisoppilaita silmälläpitäen. Joko mainitsin että Suomen koululaisista merkittävä enemmistö, joissakin kunnissa jopa 100% oppilaista on suomalaisia?

Väitämme, että opettajat pohtivat monikulttuurisuuteen liittyviä kysymyksiä vahvasti oman kulttuurinsa näkökulmasta. Omasta kulttuurista tulee tällöin opettajalle turvallinen saareke.

Oma kulttuuri on universaalisti ihmisille luontainen viitekehys, arvomaailman perusta ja turvallinen saareke. Ihmisen vaatiminen luopumaan omasta kulttuuristaan on monikulturismissa suurin kuolemansynti. Monikulturismi vääntyy vaikka mille mutkalle perustellakseen ihmisen loukkaamattoman oikeuden omaan kulttuuriinsa ja sen kaikkiin ilmenemismuotoihin. Maailman hahmottaminen omasta kulttuurista käsin on luonnollista. Kaikki muu on luonnotonta.

On mahdollista oppia ymmärtämään muiden kulttuureiden edustajien näkökantoja, eli nähdä asiat toisenkin ihmisen silmin. Tämän mahdollistaa toisen kulttuurin tuntemus. Voimme aivan mainiosti ymmärtää eri kulttuurien edustajien vaikuttimia, kunhan emme erehdy pitämään kaikkia yksilön vaikuttimia kulttuuriin liittyvinä.

Opettajan työssä on erittäin tärkeää nähdä oppilas – lapsi – yksilönä, ei kulttuuriartefaktina tai ohjelmoituna, tahdottomana kulttuurinsa toteuttajana. Ja ihminen kulttuurin takana on mahdollista tavoittaa vaikka kulttuuri olisi itselle täysin vieras.

Harva opettaja on saanut koulutusta maahanmuuttajaoppilaiden opettamiseen. Se lisää opettajien epävarmuutta ja koventaa asenteita jopa siinä määrin, että osa opettajista ei pidä maahanmuuttajataustaisista oppilaista eikä haluaisi opettaa heitä.

Tämä on selvää puhetta, aktiivin indikatiivin preesenslauseita joiden tulkitsemiseen ei tarvita Talibin tai Lipposen päänsisäisen elämän tuntemusta.

On totta että harva opettaja on saanut koulutusta maahanmuuttajaoppilaiden opettamiseen. Ehkä siksi että sellaista ei ole ollut tarjolla, tai siksi ettei sitä ole työssä tarvittu (joko mainitsin että suurin osa Suomen kouluista ei ole saanut osakseen suurimittaista kulttuurista rikastumista, vaan jatkaa työtään impivaaralaisen sinisin silmin ja vaalein kutrein?) Ehkä jopa joku saattaa hybriksessään luulla että oppilas on lapsi, jota kuuluu lähestyä ja kohdata kuin lasta, ja joka reagoi hoivaan ja turvallisuudentunteeseen lapsen tavoin – ei kulttuurinsa kautta. Tällaiset luulot Lipponen-Talib-Komplex räjäyttää pois. Kulttuurisensitiivisen koulutuksen puute koventaa. Ilman oikeanlaista koulutusta monikulttuurista oppilasta ei osata kohdata oikein.

Ajatus siitä että kahden ihmisen toisistaan pitäminen tai ei-pitäminen pohjautuisi kulttuurintuntemukseen on humoristinen. Ihan yhtä hulvatonta olisi väittää että jokin kulttuuri an sich tekisi edustajistaan muille mahdottomia pitää. Eihän sellaista kai voi kuvitellakaan. --- Ei, ei sellaista voisi kuvitellakaan.

Jokainen opettaja voisi marssittaa Lipposen ja Talibin eteen kokoelman oppilastyyppejä joita kukaan täysijärkinen ei haluaisi opettaa. Samoin kuka tahansa voisi kuvailla laveasti ihmisiä jonka laisista hän ei pidä. Mutta mitä tekemistä näillä asioilla on opettajan ammatillisuuden kanssa?

Voin sanoa ihan suoraan että jos voisin valita, en haluaisi opettaa oppilaita joiden kanssa minulla ei ole yhteistä kieltä eikä mitään yhteistä kulttuuri- tai muuta taustaa. Miksikö? Siksi että se on työlästä eikä usein johda mihinkään näkyvään oppimistulokseen. Kymmenen opettajaa kymmenestä haluaisi opettaa kilttejä, siistejä, tottelevaisia, ahkeria, lahjakkaita oppilaita joilla on kotiolot kunnossa ja loistava tulevaisuus edessä. Haasteet tekevät työstä kuin työstä mielenkiintoisen, mutta ennustettavat, jatkuvat ja kasvavat haasteet tekevät työstä epämieluista. Pätee varmasti yhtä lailla kaupan kassaan kuin opettajaankin.

Kuka tekisi enemmän ja vaikeampaa työtä vapaaehtoisesti, kun sitä ei huomioida palkassa millään lailla?

Halutahan voi aina. Opettajan ammatilliseen kompetenssiin nyt kuitenkin kuuluu nousta henkilökohtaisten tuntemustensa ja antipatioidensa yläpuolelle työssään. Aivan kuten kaikkien meidän on siedettävä toisiamme. Onko maahanmuuttajan sietäminen tutkijoiden mielestä jotenkin vaikeampaa kuin muunlaisen erilaisuuden sietäminen? Jos on, mikä niissä maahanmuuttajissa mahtaa olla niin erilaista kuin kaikki muu arjen erilaisuus?

Maahanmuuttokriittiset kirjoittajat ja ajattelijat saattaisivat osata vastata tähän hyvinkin poleemisin sanankäänteen. Itse tyydyn toteamaan kuten yllä: ainakin Mirja Talib tietää itse oikein hyvin minkälaisia tekijöitä ei-tykkäämisen taustalta saattaa löytyä.

Opettajan asenteella on suuri merkitys monikulttuurisen oppilaan oppimiselle. Myönteisesti suhtautuvan opettajan on helpompi nähdä oppilaat yksilöinä ja edistää heidän sopeutumistaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Opettaja, joka ei pidä maahanmuuttajista, saattaa asennoitua heihin vähättelevästi. Tämän seurauksena oppilaat menestyvät kykyjään huonommin.

Jälleen kerran: opettajan asennoitumisella KEHEN TAHANSA oppilaaseen ja MIHIN TAHANSA erilaisuuteen on suuri merkitys oppilaan oppimiselle. Itsestäänselvyyksiin on vain lisätty maahanmuuttajaelementti. Sama koskee vähättelevää suhtautumista. Opettajissa on varmasti paljonkin alalle sopimattomia joilla on vaikeuksia suhtautua vähättelemättä hyvinkin erilailla erilaisiin oppilaisiin. Suomalainenkaan oppilas ei ole immuuni opettajan hyville ja pahoille ominaisuuksille.

Miksi maahanmuuttaja on erikoistapaus? Onko hän tärkeämpi kuin kantaväestöön kuuluva oppilas?

Sopeutuminen yhteiskuntaan riippuu monista seikoista. Kouluun tullessaan oppilaalla on jo hyvin suuri kulttuurinen ja henkilökohtainen selkäreppu. Opettajasta voi olla suuri apu, jos muut tekijät mahdollistavat sopeutumisen ylipäänsä. Jos muu ympäristö tai oppilaan omat ominaisuudet eivät tue sopeutumista, sopeutuminen jää tapahtumatta. Ja sama koskee luonnollisesti suomalaisiakin oppilaita.

Koko ajan lukijaa vaivaa epätietoisuus siitä mistä maahanmuuttajuus alkaa ja mihin se loppuu. Maahanmuuttaja voi olla lähes täysi-ikäinen maahan tullessaan. Silloin koulun mahdollisuudet hänen "sopeuttamiseensa" rajoittuvat lähinnä kielikoulutukseen - toisten vasta tulleiden, yhtä lailla ummikkojen seurassa. Maahanmuuttajan kanssa samalla viivalla voi olla myös Suomessa syntynyt ja kasvanut esikoululainen joka ilmestyy esiopetukseen käytännössä ilman suomen kielen taitoja. Hän ja hänen vanhempansa saattavat olla Suomen kansalaisia. Voidaanko tosissaan puhua sellaisen oppilaan "sopeuttamisesta" joka on syntyperäinen maan asukas, koko ikänsä kulttuurissamme asunut, mutta olosuhteiden seurauksena aivan yhtä pihalla kuin vasta lentokoneesta noussut maahanmuuttaja? Jos hänen kokemuksensa suomalaisesta kulttuurista rajoittuu näköhavaintoihin ja perheenjäsenten kertomaan?

Koulun kannalta kriittinen tekijä on oppilaan kielitaito. Ilman yhteistä kieltä kuluu vuosia ennen kuin oppilas voi jatkaa kouluaan samassa tilassa samanikäisten suomalaisten tai kieltä osaavien kanssa. On itsestään selvää että kielipuolisuuden haitta tulee seuraamaan oppilasta koko koulutustien loppuun saakka. Tällä, ja muilla oppilaan mukanaan kouluun tuomilla seikoilla on valtava merkitys oppilaan sopeutumiseen ja menestymiseen koulussa ja elämässä. On huikaiseva harhakäsitys että sopeutumisen merkittävä apu tai este olisi opettajan kulttuurisen sensitiviteetin aste.

Toinen kriittinen tekijä on kodin asennoituminen kouluun ja suomalaiseen yhteiskuntaan. Ensisijainen vastuu sopeutumisesta on kodilla, kuten myös ensisijainen vastuu kasvatuksesta.

Jotta opettaja voisi kyseenalaistaa omia ajatusmallejaan ja puolustaa kaikkien oppilaiden oikeuksia, hänellä on oltava herkkyyttä ja moraalista rohkeutta kohdata konflikteja ja tehdä asioita uudella tavalla. Monikulttuurinen koulu on herkkä eri kulttuurien ja elämänmuotojen aiheuttamille arvoristiriidoille ja väärinkäsityksille. Opettajalta vaaditaan tällöin valintoja, jotka ovat moraalisesti ja kulttuurien kannalta oikeita.
Opettajalta ei vaadita valintoja jotka ovat toisten kulttuurien kannalta oikeita. Valintojen pitää olla oikeita oppilaiden hyvinvoinnin ja oppimisen kannalta sekä opettajan oman kulttuurin kannalta. Opettajalla ei ole mitään mahdollisuuksia tietää muiden kulttuurien moraalisten valintojen perusteita, eikä sitä voida häneltä odottaa tai edellyttää. Suomalainen peruskoulu pohjautuu suomalaisen yhteiskunnan moraalisille arvoille, niin kuin kaikkien maiden ja kulttuurien koulut perustuvat jollekin muulle tietylle kulttuuriselle moraalipohjalle.

Ei ole olemassa yhtikäs mitään perusteltuja syitä miksi suomalaisissa kouluissa pitäisi edes yrittää toimia muiden kulttuurien moraalin ja arvojen pohjalta, etenkään jos ne ovat ristiriidassa suomalaisen kulttuurin arvojen ja moraalin kanssa, kuten asia usein on.

Lipponen ja Talib harrastavat kulttuurirelativismia. Sille ei ole koulussa sijaa. Joka muuta väittää, saa vapaasti esittää täällä perustellun näkemyksensä siitä minkä toisen kulttuurin arvojen mukaan maatamme ja sen koululaitosta tulisi pyörittää, ja miksi.
Mikä sitten hiertää? Opettajan toimintaa luokassa ohjaavat usein teoriat ja uskomukset, jotka ovat syntyneet ennen opettajankoulutusta ja joita opettaja muokkaa nopeasti tilanteiden vaihtuessa.
Kuinka monella tapaa voikaan ilmaista opettajan fundamentaalisen vian: hänen sisäistämänsä oman kulttuurinsa ja maailman hahmottamisen sen kautta. Epäilemättä tohtoreiden resepti (jonka tulemme mitä suurimmalla todennäköisyydellä näkemään toteutettuna opettajankoulutuksessa) parantaa opettajanalut omasta kulttuuristaan.
Opettaja saattaa pitää omaa kulttuuriaan ja sen edustajia ainoina oikeina - muita kulttuureja edustavia vain siedetään. Kun todellista kohtaamista ei synny, yhdessäolo tuntuu vaikealta.
"Saattaa." Opettaja myös saattaa olla kiilusilmä pervo tai väkivaltainen sekakäyttäjä. Opettaja saattaa olla kusipäinen rasisti, alkoholisti tai filatelisti. Opettaja saattaa olla ulkoavaruuden asukas.

Pahimmat sekopäät onneksi karsiutuvat ennen kuin pääsevät luokkahuoneeseen asti. Tohtoreiden sosiaalinen insinööritaito karsinee joukosta myös monilla eri tavoilla ajattelevat. Onhan olemassa riski että heidän väärät ajatuksensa estävät heitä kohtaamasta maahanmuuttajaoppilasta oikein.

Monikulttuurisessa koulussa opettajalla on oltava halua ja kykyä toimia luontevasti erilaisissa kulttuurisissa ympäristöissä. Tällainen herkkyys on mahdollista kaikille, mutta joustavimmin se kehittyy niille, jotka osaavat eri kieliä tai ovat itse joutuneet katsomaan asioita vähemmistö- tai alakulttuurista käsin.

Tohtoreille voi tulla suurena järkytyksenä että suomalaisessa koulussa on vain yksi kulttuurinen ympäristö: suomalainen kulttuuri. Ulkomaalaistaustaiset, monikulttuuriset tai maahanmuuttajaoppilaat eivät luo ympärilleen jotain mystistä kulttuuriympäristöä. He elävät ja vuorovaikuttavat suomalaisessa kulttuuriympäristössä. Siinä vaiheessa kun on löydettävissä todellisia erilaisia kulttuuriympäristöjä, voidaan todeta ettei enää olla suomalaisen peruskoulun toiminta-alueella. Silloin eletään de facto pirstoutuneessa maailmassa.

Monikulttuuristen oppilaiden luomien erilaisten kulttuuriympäristöjen harha on ominaista monikulturismille. Jos todella halutaan ajatella maahanmuuttajista osittain tai kokonaan muodostuvaa oppilasryhmää "kulttuuriympäristönä", pitää muistaa että joka ikinen opetusryhmä, luokka, koulu, ikäryhmä ja kaupunginosa muodostaa OMAN kulttuuriympäristönsä. Maahanmuuttajien osuus tässä kulttuuriympäristössä on riippuvainen heidän määrästään ja aktiivisuudestaan "kulttuurin" toiminnassa. He eivät OLE kulttuuri.

Rautalangasta: luokka jonka oppilaista puolet on somaleita, ei ole somalikulttuuriympäristö. Luokka joka koostuu kokonaan somaleista ei ole somalikulttuuriympäristö. Se on suomalainen koululuokka Suomessa. Luokan opetus ei voi lähteä siltä pohjalta että luokan etninen koostumus määrää luokassa toteutettavan kulttuurin arvoineen ja käytäntöineen.

Luokka joka koostuu somaleista ja jota opettavat somalit somalin kielellä somalikulttuurin arvojen ja käytäntöjen pohjalta ei ole "erilainen" kulttuuriympäristö. Se on somalikulttuuriympäristö. Eikä sellaisen paikka ole Suomessa, ainakaan julkisrahoitteisessa peruskoulussa.

Mitä tulee opettajan herkkyyteen toimia luontevasti, haluaisin kernaasti nähdä tieteellistä dataa siitä että tämä herkkyys kehittyy joustavimmin niille "jotka osaavat eri kieliä tai ovat itse joutuneet katsomaan asioita vähemmistö- tai alakulttuurista käsin." Miten tällaista voi mitata tai todentaa? Varmasti kielitaito helpottaa joidenkin kulttuurillisten esteiden ylittämistä joihinkin suuntiin, mutta riittääkö esim kouluruotsi tai pitkä saksa ylittämään kuilun irakilaisen, venäläisen tai somalialaisen oppilaan maailmaan? Entä tuo kryptinen vihjaus vähemmistöaseman siunauksellisuuteen herkkyyden kehittymisessä? Onko tällä jotain tekemistä Tarja Cronbergin horinoihin työympäristöjen monimuotoisuudesta, tai monikultturistien hirmuisesta innosta saada yhteiskunnan leipiin maahanmuuttajia? Tässähän on heille heti aikamoinen kilpailuvaltti, kerrassaan kultahippu jonka kanssa tylsä suomalainen korkeakoulutausta ei voi kilpailla. Mahdollisuus herkkyyden joustavaan kehittymiseen.

Lyhyesti ja ytimekkäästi: tuo lause on hölynpölyä. Tällaisella hölynpölyllä voidaan vakuuttaa päättävässä asemassa olevat sijoittamaan resursseja opintokokonaisuuksiin joiden sisältö on puhdasta aivopesua. Aiheesta tultaneen piankin näkemään valtava tutkimuksen ekspansio. Kasvatustieteellisiin tiedekuntiin tarvitaan paljon uutta tutkijahenkilöstöä vastaamaan kulttuurisen joustavuuden valmennuskurssien, jatkokoulutuksen, kertauskoulutuksen yms tarpeeseen. Sisäänotossa tultaneen huomioimaan positiivisesti vähemmistö- ja alakulttuurisidonnaisuus.

Suomalaisissa kouluissa opettajat ovat kulttuurisen herkkyytensä kehityksessä eri vaiheissa. Opettajien ja yleensä ihmisten kykyä kohdata erilaisuutta voidaan kuvata porras portaalta etenevänä prosessina. Alkuvaiheessa opettajan oma kulttuuri ohjaa vahvasti hänen ajatteluaan. Kokemuksen karttuessa opettaja alkaa etsiä oman kulttuurinsa normittamaa samanlaisuutta, mutta jos sitä ei löydy, hän saattaa pettyä ja harmistua.

Kulttuurierojen kieltämistä seuraa oman kulttuurin puolustaminen. Opettaja näkee erilaiset oppilaat ja heidän vanhempansa uhkana omalle arvomaailmalleen, jota puolustaessaan hän turvautuu stereotyyppisiin ja ylimalkaisiin päätelmiin. Kulttuurit ymmärretään yksinkertaisten määrittelyjen kautta. Todetaan esimerkiksi, että suomalaiset ovat ahkeria ja rehellisiä - muut kenties eivät.

On myös mahdollista, että opettaja romantisoi vieraita kulttuureita. Hän tietää, miten monikulttuurisuudesta on puhuttava, ja saattaa peittää omahyväisyyttään suvaitsevaisuutta ilmaisevilla puolitotuuksilla.

Yllä kuvataan prosessia jossa opettaja oppii kohtaamaan maahanmuuttajaoppilaan oikein - lakkaa pitämästä omaa kulttuuriaan mitenkään erityisen hyvänä, eikä ainakaan parempana kuin oppilaidensa kulttuurit, sekä lakkaa tekemästä moraalisia arvovalintoja oman kulttuurinsa kautta. Hän on muuttunut kulttuuriseksi kameleontiksi joka muuttaa arvomaailmaansa ja moraalikoodejaan aina sen mukaan mikä on hänen opettamansa ryhmän kulttuurinen koostumus.

Tai sitten hän oppii teeskentelemään tällaista joustavaa arvotyhjiötä niin vakuuttavasti että jopa verhoaa kulttuurisen ylenkatseensa poliittisesti korrektiin silmänpalvontaan.

Tämä jälkimmäinen mahdollisuus on niin paheksuttava että opettajat ja sellaisiksi opiskelevat tultaneen alistamaan itsekritiikki-istuntoihin oikeaoppisuutensa todistamiseksi. Ehkä jopa jonkinlainen kollegoiden aktiivinen tarkkailu ja raportoiminen tulee kysymykseen. Sillä kaikkein pahin kulttuurirasisti on salakavala piilokulttuurirasisti.

Jos opettaja ei halua pohtia kulttuurien kohtaamisesta syntyviä ristiriitaisia tunteita ja jännitteitä, hän saattaa päätyä ajatukseen, että oma kulttuuri on paras ja toimivin. Olisi tärkeää, että opettaja näkee erilaiset ihmiset samanlaisina sosiaalisina ja psyykkisinä olentoina, vaikka hän aluksi suhtautuisikin vieraisiin kulttuureihin torjuvasti.

Yllättävä käänne. Ensin korostetaan yksilön kulttuuria yli kaiken muun, nyt hän onkin yllättäen ennen kaikkea samanlainen sosiaalinen ja psyykkinen olento kuin kaikki muutkin.

Eikö tähän olisi voitu tulla suoraan, ilman että yksilö ensin rampautetaan vain kulttuurinsa näytekappaleeksi?


Opettajankoulutuksen tavoitteena on synnyttää kasvattajissa herkkyyttä ymmärtää ja hyväksyä kulttuurien väliset erot. Opettaja omaksuu monenlaisia viitekehyksiä ja osaa soveltaa vaihtoehtoisia ajattelumalleja eri kulttuurisiin tilanteisiin. Tällöin opettaja on myös syvällisesti tiedostanut oman erilaisuutensa.

Kulttuurien väliset erot on hyvä tietää ja tunnistaa. Ne eivät kuitenkaan saa vaikuttaa oppilaiden kohteluun. Erityiskohtelulle ei saa antaa senttiäkään tilaa, jos oppilaiden halutaan kehittyvän suomalaisessa kulttuuriympäristössä menestyksellisesti toimiviksi aikuisiksi.

Sellaiset kulttuuriset tilanteet joista tohtorit tässä puhuvat eivät kuulu millään tavalla kouluaineiden opiskeluun. Vai puhuvatko he vain niistä tavallisista, eli uimareissujen, piirtämisen ja musiikin kiellosta erään uskonnon edustajille? Ei niihin mitään herkkyyttä tarvita. Opettaja huomaa kyllä jos oppilas ei tee opetussuunnitelmassa vaadittuja suoritteita. Näistä annetaan säännönmukaisesti vapautus kulttuurisin perustein. Samoin oppilaiden poissaolo omien kulttuuriensa juhlapäivinä on itsestäänselvyys. Eräillä vähemmistöillä on jo käytännöksi muodostuneet erivapautensa. Millä muulla tavoin opettajan pitäisi huomioida eri kulttuurien tarpeet suomalaisessa koulussa? Mikä voisi olla sellainen "kulttuurinen tilanne" jossa opettajan tulisi soveltaa vaihtoehtoisia ajattelumalleja?


Kaksoisstandardit? Erilaiset opetussuunnitelmat? Kurssien sisältöjen räätälöiminen kulttuuritaustan mukaan?

Mihin se tasavertaisuuden vaatimus unohtui?

Eri kulttuurien erilaisten vaatimusten korostaminen ja erivapauksien vaatiminen on paras tapa varmistaa että kulttuurien rajoilla olevat lapset takuulla tiedostavat olevansa erilaisia. He määrittelevät tällöin itsensä erilaisuuksien, ei samankaltaisuuksien kautta. Kenen vika silloin on jos sopeutuminen jää tapahtumatta?

Opettaja joka syvästi tiedostaa oman erilaisuutensa ei saa kuitenkaan unohtaa olevansa itse se kulttuurinen standardi johon erikulttuuriset oppilaat itseään vertaavat. Mitä oppilaat ajattelevat jos opettaja on valmis muuttamaan omia arvovalintojaan ja moraalisia ratkaisuitaan yleisön mukaan?

He pitävät tällaista kulttuuria arvottomana. Kulttuurittomana kulttuurina. ja tällainen opettaja halveksii omaa kulttuuriaan.

Tällainen viesti ei jää oppilailta huomaamatta.

Opettajat, kuten muutkin ihmiset, haluavat menestyä työssään. Jos opettaja kokee oman työnsä epätyydyttäväksi ja hän tuntee epävarmuutta kasvatustavoitteista, hän saattaa alkaa vältellä oppilaitaan, työtovereitaan ja oppilaiden vanhempia.
Mikähän niitä kasvatustavoitteita eniten hämärtäisi? Olisiko vaatimus luopua kaikesta siitä mitä oman kulttuurinsa kautta pitää tavoiteltavana ja arvokkaana?

Minä alkaisin takuulla kartella kollegoita jotka vähättelisivät oman kulttuurinsa merkitystä elämässään, koulussa ja yhteiskunnassa. Jos taas haluaa palkkapussinsa säännöllisesti, käytännön seikat estävät välttelemästä oppilaita ja näiden huoltajia kovin pitkään.

Koska satun tietämään mitä Talib on opettajilta kysellyt ja mitä hänelle on vastattu, en voi kuin ihmetellä millä perusteella hän on saamansa vastaukset arvottanut. Vapaaseen kertomiseen perustuvissa vastauksissa opettaja saattaa kaunistella ajatuksiaan, kuten kuka tahansa muukin, tai puhua suunsa puhtaaksi, kuten kuka tahansa muukin. Niiden opettajien näkökulmasta joilla todellakin on ilo ja kunnia opettaa monikulttuurisessa koulussa, Talibin ja Lipposen kirjoitus tuntuu iskulta vasten kasvoja.

Ehkä koko tutkimuksen lukeminen avaisi joitakin omituisuuksia ja selventäisi joitakin hämäräksi jääviä asioita tässä lyhyessä Vieraskynä-yhteenvedossa. Perimmäinen ajatusvirhe kyllä kristallisoituu kyllä varsin selkeästi.

Se ajatusvirhe on tietysti se että suomalaisella kulttuurilla ei tulisi olla mitään erityisasemaa Suomessa. Ja kouluttautukoon lisää se joka tällaista tohtii luulla.

Usein opettaja, josta tuntuu, että häneen kohdistuu kohtuuttomia vaatimuksia, vastustaa muutoksia. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että muutos edellyttää opettajalta jatkuvaa työssä oppimista ja kriittistä työhön liittyvää pohdintaa.

Toistan yllä esittämäni kysymyksen: kuka tekisi enemmän ja vaikeampaa työtä vapaaehtoisesti, kun sitä ei huomioida palkassa millään lailla? Tällaista saattaisi tyhmempi pitää kohtuuttomana odotuksena. Opettajat ovat kuitenkin perinteisesti hyväksyneet hiljaisesti heille työnnetyt yhä uudet vastuut. Opettajat on erittäin helppo suggeroida uskomaan itsekin että mihin tahansa muutokseen sopeutuminen on mahdollista jos vain on halukas kehittymään työssään. Olen varma että jos sairaalan kerrossiivooja TODELLA haluaisi kehittyä työssään, hänen olisi mahdollista siivouksen ohessa hoitaa myös perinteisesti sairaanhoitajille kuuluneita tehtäviä, ilman lisäkorvausta. Eihän kukaan halua tulla leimatuksi muutosvastarintaiseksi?

En halua olla pelkästään poikkiteloin työnkuvan muutokseen ja työssä kehittymiseen liittyvissä kysymyksissä. Olen varma, ja tiedän myös kokemuksesta, että on olemassa opettajia jotka ovat todella motivoituneita opettamaan nimenomaan maahanmuuttajia. Maahanmuuttajien valmistavaa luokkaa, jossa kaikki ovat ummikkoja ja taustaltaan todella kirjavaa sakkia, ei todellakaan pystyisi opettamaan ellei itse haluamalla haluaisi tehdä juuri tällaista työtä. Heidän herkkyyttään ja joustavuuttaan tuskin epäilee kukaan.


Vain omaan osaamiseensa luottava opettaja pystyy näkemään asioita oppilaan kannalta - mitkä valmiudet oppilaalla on ja mistä lähtökohdista hän tulee. Erilaisia taustoja edustavien oppilaiden oppimismahdollisuuksien arviointi ja heidän ajattelunsa ymmärtäminen antavat välineet hyvään opetukseen.

Lopussa tohtorit palaavat kiistattomaan ja itsestään selvään totuuteen. Opettajan kompetenssiin monikulttuurisessa koulussa kuuluu tuntea oppilaiden kulttuureita, koska se auttaa ymmärtämään heidän valintojaan ja elämäänsä. Mutta päinvastoin kuin he ovat aiemmin esittäneet, kulttuuri ei ole ruumiin eikä sielun vamma. Kulttuuri ei edellytä eikä oikeuta erilaista opetusta, opetuksen sisältöä tai opetuksen järjestämistä. Ja varsinkaan se ei edellytä että opettaja luopuisi arvostamasta omaa kulttuuriaan ja tekemästä valintojaan omalta kulttuuri- ja arvopohjaltaan.

---

Talibin ja Lipposen kirjoitus herätti reaktioita lehdissä heti tuoreeltaan. Myllypuron ala-asteen rehtori Anna Hirvonen kommentoi asiaa Ilta-Sanomissa, tosin itse kirjoitukseen tutustumatta (kuten tiedämme, Ilta-Sanomien journalistiseen linjaan ei kuulu hakea tasapuolisuutta tai asioiden laajaa ymmärrystä, vaan kommentteja joista voi repiä hätkähdyttäviä otsikoita), ja tähän saatiinkin pian Päivi Lipposen vastaus. Niinikään itähelsinkiläiset opettajat kirjoittivat vastineensa Helsingin Sanomien mielipidesivulle. Nämä kirjoitukset selventävät osaltaan Lipposen ja Talibin tutkimusta ja sitä miten heidän Vieraskynä-kontribuutionsa on otettu vastaan opettajanhuoneissa kautta maan.

Tämä ei ollut ihan vielä tässä.

Pakollinen rasismi/maahanmuuttaja-disclaimer

En ole rasisti enkä aio aiheesta kiistellä. Tuomitsen rasismin, koska ihmisen kohteleminen eri lailla yksinomaan etnisyyden, rodun tai muun syntymässä saadun ominaisuuden perusteella on väärin. Ihminen tuomittakoon tekojensa perusteella, yksilönä. Ei minkään muun.

Tämä periaate ei estä tekemästä joitakin empiriaan ja yleiseen elämänkokemukseen perustuvia yleistyksiä silloin kuin se on 1) tilanteessa perusteltua ja/tai 2) käsitellään tilastolliseen todennäköisyyteen perustuvia otaksumia.

Lapsi on viaton. Lapsen syyksi, viaksi tai rasitteeksi ei pidä asettaa mitään sellaista mikä rasittaa hänen viiteryhmiään. Lapsuuden ja viattomuuden päättymisajankohdasta voidaankin sitten olla montaa mieltä.

Laitoin tällaisen tiivistelmän aiheesta taannoin Halla-ahon vieraskirjaan. Se, kuten muukaan meta, ei ole kiinnostava itsessään, vaan ainoastaan taustaa varsinaiselle asialle (jota valmistuu kun valmistuu).

"Tuosta moraalisesta velvoitteesta "pakolaista" kohtaan.

Se on jännä juttu. Pidän itseäni moraalisena ja eettisenä ihmisenä; noudatan itse itselleni asettamiani eettisiä ja moraalisia suuntaviivoja, usein täysin tiedostaen sen mistä nämä suuntaviivat on omaksuttu. Kun teen jonkin eettismoraalisen päätöksen käytännön elämässä, metakognitio tulee heti esiin: teen tämän koska... Usein tuo tiedostamisen ketju loppuu ilmaan. On vaikea perustella edes itselleen miksi on HYVÄ asia olla kohtelias ja huomioiva, auttaa mummoa kaupan ovissa, pysäyttää auto ja mennä katsomaan loukkaantuiko kaatunut pyöräilijä pahasti, huolehtia toisten ihmisten lapsista, omaisuudesta tai turvallisuudesta ilman yhtikäs mitään aineellista hyvitystä. Näin vain pitää tehdä, siksi että.

Toisaalta ymmärrän omien resurssieni rajallisuuden. En voi asettaa elämääni, varojani ja terveyttäni toisten ihmisten käyttöön, koska minulla on omiakin huollettavia, paljon ihmisiä jotka ovat riippuvaisia minusta. Tekeekö tämä minusta vähemmän moraalisen? Ostanko veroillani ja pikku arjen auttamisilla itseni vapaaksi muista velvoitteista toisia kohtaan? Eikö minun pitäisi antaa toinen ihokkaani sitä tarvitsevalle? No ei. Sossu on olemassa. Kukaan ei Suomessa kuole nälkään tai kylmään minun vuokseni. Se ettei systeemi toimi, ja että esim monet vanhukset ovat aliravittuja tai monet lapset liian yksipuolisella ravinnolla ei ole minun vikani. Systeemi vain ei toimi. Olisin hullu jos alkaisin oman soppatykin kanssa kiertää köyhiä alueita, ruokkisin kaikki omasta taskustani. Olisin itse pian kerjuulla, ja kakarat kans.

En myöskään saa toisten auttamisesta mitään ihme kicksejä tai moraalista sankaruutta. Minua vituttavat osaamattomat ja avuttomat ihmiset jotka eivät osaa suunnitella elämäänsä tai edes kaupassa käyntiä siten etteivät olisi holhouksen tarpeessa. En todellakaan tunne sisäistä lämpöä vanhan mummelin kiittäessä. Teen pieniä tekoja siksi että en salli itseni olla niitä tekemättä. Enkä todellakaan odota tai luule saavani hyviä tekoja takaisin karman tai vastapalvelusten muodossa. Jos voisin (enää) päättää, eläisin niin että ihmiskontakteja olisi mahdollisimman vähän.

Tämä nyt vain on minun osani, enkä usko pääseväni taivaaseen valintojeni vuoksi. Nämä ovat silti valintani.

Kirjoitin tämän sen vuoksi että kaiken edellä mainitun sovellan KAIKKIIN lähimmäisiin. Siis kaikkiin. Ne säkitetyt synnytyskoneet ovat sangen usein vaikeuksissa, joko geneettisen (heh) tai kulttuurisen ohjelmointinsa vuoksi. Jos äiti tai lapsi tarvitsee apua, hän saa sen. Väriin ja uskontoon katsomatta. Samoin kuka tahansa ihminen tarpeessaan. Tappeluihin en sekaannu, mutta pahoinpitelyihin kyllä. Ihan sama kuka on ottamassa pataansa. Poliisikin tulee soitettua aika herkästi jos on syytä. Kuinka monta kertaa vaimoni onkaan repinyt hihasta ja sanonut että nyt mennään, et sekaannu tuohon, mutta minä olen sekaantunut. Koska miehen pitää. Kunhan oma henki ja terveys säilyy - ne kun eivät kuulu enää minulle vaan perheelleni.

Moraalinen velvoitteeni ei voi kattaa kaikkia maailman ihmisiä. He ovat vastuussa itse itsestään ja lähimmäisistään. Suomenkin resurssit ovat rajalliset, kuten huomasimme viime lamassa ja tulemme taas huomaamaan. Siksi en halua maahan yhtä ainutta uutta tuottamatonta lähimmäistä. Todella ikävää jos joku jää tämän vuoksi leirille tai kuolee aavikolla nälkään tai hirtetään homona. Paska juttu. Voin laittaa nimen adressiin mutta siinä se sitten onkin.

Tämä vuodatus päättyy tähän:

Kadulla kohtaamani musta, muslimi ja maahanmuuttaja ovat lähimmäisiäni. En pidä heitä itseäni huonompina ihmisinä. En halua heille pahaa. Haluan heille hyvää ja onnellista elämää. Hyväksyn heidän oikeutensa olla olemassa ja pyrkiä onneen. Mutta koska se onni on kovin usein kotoisin minun lompakostani, en halua heitä tänne yhtä ainutta lisää. Toivon että kaikki muut pysyvät muualla eivätkä pyri onneen minun kustannuksellani. Toivon että ne jotka ovat käyttäneet minun ja Suomen luottamusta väärin lähtisivät pois.

Minulla ei ole juuri mitään henkilökohtaisella tasolla juuri ketään maahanmuuttajaa vastaan. Toivon silti että he eivät olisi täällä. Että sellainen rasistinatsisti."



Mainittakoon että kyseisessä vieraskirjassa harjoitetaan paljon genrehuumoria, joka tekee ilman kontekstia luetuista tuotoksista jokseenkin hapokkaita. Esim natsi/rasisti-sanojen viljely on itsensä immunisointia väistämättömiä rasistikortteja vastaan.

Toivon, ehkä turhaan, ehkäiseväni tällä julistuksella epäilyt siitä pystynkö kohtaamaan maahanmuttajaoppilaan tai hänen huoltajansa ihmisenä ja yksilönä. Kyllä pystyn. Jos ei vakuuttanut niin voi voi.

Muita, paljon epäkorrektimpia sutkauksia esim tästä.

Alkuräjähdys

En haluaisi blogata, mutta nyt tuli pakko. Päivi Lipposen ja Mirja Talibin vieraskynä-kirjoitus Helsingin Sanomissa perjantaina 21.11.2008 oli käännekohta: puhdas, valkohehkuinen vitutus voitti itsesuojeluvietin, laiskuuden ja välinpitämättömyyden.

Olen vaikuttanut välihuutelijana ja karnevalisoijana erinäisissä blogikommenteissa, vieraskirjoissa ja keskusteluissa jo pitkään, useilla eri nimimerkeillä, tavallisesti hetken innostuksesta kun en ole mieltäni malttanut. Nettiä olen käyttänyt keskustelukanavana noin 15 vuoden ajan, mikä varmasti on vaikuttanut viestintäni sävyyn ja tyyliin. Edellytän lukijalta nettiviestinnän perusteiden hallintaa ja netin luonteen ymmärtämistä, että turhilta keulimisilta, nillitykseltä ja tutkintapyynnöiltä vältytään. Jos se lohduttaa yhtään, olen luonnossa yhtä ikävä ihminen kuin netissäkin. Mihinkään laittomaan en silti koskaan syyllisty, ja sen ymmärtää lukijakin, jos haluaa. Kaikenlaiseen sopimattomaan ja arvelluttavaan syyllistyn varmasti joka päivä, ainakin ajatuksen tasolla.

Yritän kirjoittaa vain asioista joista jotain tiedän tai ymmärrän, ja virheet ajattelussani tai tiedoissani saa oikein mielellään osoittaa. Mielipiteeni ja kokemukseni ovat kuitenkin omiani, ajateltiin niistä sitten mitä tahansa.

Minua ovat kiinnostaneet lukuisat ajankohtaiset ja yhteiskunnalliset aiheet, etenkin eri kulttuureita ja niiden välisiä suhteita koskettelevat ongelmat ja näkymät. Viimeisen vuoden olen seurannut ja kommentoinut keskustelua sananvapaudesta, maahanmuuttopolitiikasta, monikulttuurisuudesta sekä Suomen ja suomalaisuuden vimmaisesta halveksumisesta, jota ilmenee yhteiskunnan kaikissa kerroksissa ns. Suvaitsevaiston keskuudessa. Luonteva kanava keskustelulle on ollut Jussi Halla-ahon vieraskirja, joka ei esittelyjä kaivanne. Tuskin liioittelen jos sanon että vuoden 2008 kuntavaalit tullaan muistamaan nettivaikuttajien läpimurtona. Samalla kertaa ns. monikulttuurikriittisyydestä tuli kertarytinällä etusivun puheenaihe. Aiheen käsittely mediassa kertoo kaiken siitä miksi ei ole viisasta tavallisen viranhaltijan puhua näistä asioista omalla nimellään. Paras tae omalle sananvapaudelle on anonymiteetti. Tässä on kaikki mitä minulla on sanottavaa nimimerkin käytöstä.

Minulla on ollut tilaisuus seurata eturivistä, opettajan pöydän takaa, kahta samanaikaista kehityskulkua: pääkaupunkiseudun ja koulujemme monikulttuuristumista ja suomalaisuuden alasajoprojektia. Olen purrut kieltäni lukemattomia kertoja kun minua lähellä tulevia asioita on käsitelty lehdissä ja netissä. Olen ajatellut niin että minulla on työni, joka on hoidettava, eikä asioiden lietsominen tai hehkuttelu tee työtä ainakaan helpommaksi. Työni luottamuksellisuus pakottaa muotoilemaan asiat niin yleisluontoisiksi pelkistyksiksi että niiden todistusarvo joidenkin silmissä saattaa kärsiä. Tämä minun on vain hyväksyttävä, samoin kuin se että omat näkemykseni aivan varmasti saavat monet sekoittamaan vimmatusti rasisti-, sovinisti-, fasisti- yms korttipakkaansa ja ihmettelemään miten minunkaltaiseni annetaan jatkaa opettamista ja hengittämistä. Olisi ihanan optimistista odottaa ymmärtämystä ja lukutaitoa yleisöltä, mutta nykytilanteessa en laske sen varaan. Äly, ymmärrys ja hyvä tahto eivät kovin usein satu samaan päähän asumaan.

Minua motivoi rakkaus sananvapauteen, totuuteen, maahani ja sen rumaan, tyhmään ja umpimieliseen kansaan. Asiat joita kommentoin ovat lähestulkoon aina rikkomuksia näitä kaikkia kohtaan. Kyseessä ei ole sattuma.