Kirjoittajat ovat tohtoreita, toinen koulutukseltaan historianopettaja ja toinen monikulttuurisen koulun tutkija. He kirjoittavat omasta tutkimusalueestaan. Tämä antaa kirjoitukselle tieteellistä painoarvoa. Lukijan on kohtuullista odottaa että teksti on tieteen kriteerit täyttävää, punnittua ja perusteltua, todennettua ja kriittisen tarkastelun kestävää. Moni lienee valmis ottamaan näin oppineiden naisten kirjoituksen kiistämättömänä totena – en varmaan liioittele jos sanon ettei keskiverto median kuluttaja pysty perstuntumalta kiistämään itselleen vieraan tieteenalan asiantuntijoiden lausuntoja, eikä ole siihen halukas ryhtymäänkään. Tämä siitä huolimatta että koulutuksesta ja maahanmuuttajista luulisi jokaisella olevan ainakin jonkinlainen oma, kokemukseen perustuva näkemys.
Kirjoitus on julkaistu pohjoismaiden suurimman päivälehden paraatipaikalla, pääkirjoitussivulla. Vieraskynä-otsakkeen alla on totuttu näkemään eri alojen asiantuntijoiden analyysejä ajankohtaisista ja vaikeistakin aiheista.
Kirjoittajien meriitit (joihin en nyt laske Lipposen medianäkyvyyttä ulkotieteellisissä yhteyksissä) ja kirjoituksen julkaisupaikka antavat tekstille hyvin suuren painoarvon ja näkyvyyden. Samoin lukijoiden odotukset ja arviot kirjoituksen luotettavuudesta ovat ihan toista kuin kolumnin tai mielipidekirjoituksen suhteen. Lisäksi aihepiiri on hyvin ajankohtainen. Maahanmuuttajat ja koulu puhuttavat ja kiinnostavat.
Julkaisun tason voi karkeasti arvioida sen pääkirjoitusten laadun perusteella. Niistä muodostuu se kuva jonka lehti haluaa itsestään antaa. Talibin ja Lipposen kirjoituksen perusteella Helsingin Sanomien tilanne on huono. Lehden journalistinen luotettavuus ja asema objektiivisena tiedonvälittäjänä on hyvin kyseenalainen. Tieteellisen tutkimuksen lipun alla lukijoille tarjotaan mielipidekirjoitus, oikeastaan pamfletti, jonka ideologinen tausta on monikultturismina tunnettu maailmankatsomus. Tämä maailmankatsomus on sikäli erikoinen että se pohjautuu toiveajattelulle eikä kestä minkäänlaista kosketusta reaalisen todellisuuden kanssa. Se on suosittu erityisesti eräissä poliittisissa ryhmittymissä ja sellaisissa sosioekonomisissa kerrostumissa jotka katselevat reaalimaailmaa hyvin kaukaa tai paksun, vääristävän lasin läpi.
Kuvaannollisesti voisi todeta että tohtorien norsunluutornin ikkunat ovat pahasti kuurassa.
Toisaalta kirjoituksen sisältämä ideologia vastaa oikein hyvin sitä kuvaa jonka Helsingin Sanomat haluaakin itsestään antaa: monikulttuurisuuden tietäjänä, taitajana ja puolestapuhujana.
Muut ovat analysoineet Helsingin Sanomia kattavasti ja ansiokkaasti toisaalla. Keskityn tässä itse kirjoitukseen.
VIERASKYNÄ
Opettajat eivät osaa kohdata monikulttuurisia oppilaita
Julkaistu: 21.11.2008 lehdessä osastolla Pääkirjoitus
MIRJA-TYTTI TALIB
PÄIVI LIPPONEN
Suomalaisissa kouluissa opettajat pohtivat monikulttuurisuuteen liittyviä kysymyksiä vahvasti oman kulttuurinsa näkökulmasta, toteavat Mirja-Tytti Talib ja Päivi Lipponen.
Otsikko sisältää itsessään jännittävän arvolatauksen. Mitä tarkoittaa ”eivät osaa?” Lapsi joka ei osaa ajaa pyörällä ei liiku eteenpäin. Tätä voisi verrata siihen että opettaja joka ei osaa kohdata monikulttuurisia oppilaita ei mene luokkaan lainkaan. Tuskin ihan tästä on kyse. Pikemminkin (ja joudun tässä kuten muuallakin tässä kirjoituksessa lähteiden puutteessa arvailemaan) luulen tohtorien tarkoittavan sitä että opettajat tekevät kuten vasta kirjaimia opetteleva pikkulapsi, joka kirjoittaa kirjaimet hellyttävästi nurinpäin. Opettajat eivät siis osaa kohdata maahanmuuttajaoppilaita oikein.
Oikea tapa kohdata maahanmuuttajaoppilaita on luonnollisesti tohtoreilla tiedossa, ja he haluavat opettajankoulutuksen valmistavan tulevia opettajia kohtaamaan maahanmuuttajaoppilaat oikein.
Otsikkoa seuraava lause vaikuttaa toimittajan lisäämältä, mutta se löytyy sellaisenaan tutkijoiden tekstistäkin. Se sisältää pyörryttävän yksinkertaisen truismin jota ei voi olla nälvimättä. Kyllä vain, ihmiset todellakin pohtivat asioita vahvasti oman kulttuurinsa näkökulmasta. En viitsi kysyä kenen kulttuurin näkökulmasta ihmisen pitäisi pohtia jokapäiväiseen työhönsä liittyviä kysymyksiä. Tohtorien kanta tähän kysymykseen selviää kyllä tuonnempana. Lauseessa tiivistyy myös kätevästi kaikki mikä tohtoriparin ajatuksissa on vialla.
Helsingissä on jo kouluja, joissa oppilaiden enemmistö ei puhu suomea äidinkielenään. Maahanmuuttajaperheet ovat keskittyneet erityisesti alueille, joilta on voinut saada kaupungin vuokra-asunnon. Tällaisia lähiöitä on Itä- ja Koillis-Helsingissä.
Nämä ovat faktoja joita ei käy kiistäminen. Samoin seuraavan kappaleen ensimmäinen virke…
Monikulttuurisuus merkitsee uudenlaisia haasteita alueiden peruspalveluille, koulutoimelle ja opettajankoulutukselle. Viimeistään nyt on syytä miettiä, kuinka estää Helsingin koulujen eriytyminen ja oppimistulosten erojen kasvu.
…mutta toinen virke herättää paljonkin kysymyksiä. Eri tasoisia kouluja ja oppilaita on ollut aina. Oppimisen eroja on ollut aina. Mikään ei viittaa siihen että asialle voitaisiin tehdä yhtään mitään. Miksi asiaan pitää puuttua viimeistään nyt? Tarkoittavatko tohtorit että eriytyminen ja oppimistulosten kasvu johtuu lisääntyvästä monikulttuurisuudesta? Pakkohan näin on olla, koska asia mainitaan tässä yhteydessä.
Pääkaupungin parhaiten menestyvien koulujen osaamisprosentti on 69 ja heikoimpien 46. Tämä merkitsee, että heikoimmin menestyvissä kouluissa oppilaat ratkaisevat alle puolet kansallisen arviointitutkimuksen tehtävistä. Tasa-arvoihanne on siis kaukana koulujen arjesta. Tutkimukset osoittavat myös, että oppilaiden psyykkinen oireilu, erityisopetuksen tarve ja kouluväkivalta ovat lisääntyneet.
Jälleen ihmettelen liittävätkö tohtorit nämäkin ilmiöt kasvavaan monikulttuurisuuteen. Tässä vaiheessa tekisi mieli heristää sormea kirjoittajille tai toimittajalle: tekstin viittaukset, syy-seuraus-suhteet ja implikaatiot jäävät auki. Pahalla tahdolla tekstiin voi lukea melkein mitä vain älyttömyyksiä, mutta tyydyn nyt vain toteamaan että kirjoitus on huolimattomasti laadittu. Joko editointivaiheessa on jäänyt pois jotain oleellista tai sitten tutkimustulosten tiivistäminen luettavaan muotoon on ollut ylivoimaista.
Empiria maailmalta osoittaa kiistattomasti että monikulttuurisuus tuo kouluun lisää juuri noita tohtorien mainitsemia ongelmia. Ongelmat eivät tietenkään johdu yksistään monikulttuurisuudesta. Tämä kirjoittajien huoli eriarvoistumisesta heti monikulttuuristumisen mainitsemisen jälkeen jättää johtopäätökset lukijalle.
Mielestäni on itsestään selvää että psyykkisen oireilun, erityisopetuksen tarpeen ja kouluväkivallan lisääntyminen johtuu osaltaan monikulttuuristumisesta, ja että kehitys tulee jatkumaan monikulttuuristumisen lisääntyessä. Koska olen ollut kuulemassa Talibia itseään puhetilaisuudessa, tiedän hänen olevan tietoinen monikulttuurisuuden haittapuolista, ja ymmärtävän myös sen että monikulttuurisuuden rikkaus on tosiasiassa rasite. En ymmärrä miksi tämä toteamus on jäänyt kätköön kouluissa vallitsevien kiistattomien epätasavertaisuusongelmien taivastelun alle.
Oppilaiden ongelmat johtuvat monista asioista. Päällimmäisenä tietysti kotiolot ja oma terveys, mielenterveys ja itsetunto. Myös kaveripiirillä ja arjen kokemuksilla on hyvin vahva vaikutus koulussa ja elämässä suoriutumiseen. Aivan samat tekijät vaikuttavat maahanmuuttajaoppilaiden elämään. Mutta heillä on edessään vielä yksi, ehkä ratkaiseva haittatekijä: opettajat eivät osaa kohdata monikulttuurisia oppilaita.
Tuhannen euron kysymys onkin ovatko koulun ongelmat opettajien syytä. Voidaanko ongelmat poistaa opettamalla opettajat kohtaamaan oppilaita oikein? Entä voidaanko monikulttuuristen oppilaiden oppilaiden ongelmat poistaa opettamalla opettajia kohtaamaan monikulttuurisia oppilaita oikein?
Entä ovatko koulun reaaliset ongelmat kohtaamisongelman syy vai seuraus?
Minkälaisia valmiuksia opettaja sitten tarvitsee luokassa, jossa on oppilaita useista kulttuureista?
Yleisesti voi todeta, että monimuotoisuus yleensä hyväksytään Suomessa nykyisin yksityisillä elämänalueilla, mutta koulujen käytännöt suosivat yhä monin tavoin suomalaisia oppilaita.
Koulujen käytännöt todellakin näyttäisivät suosivan suomalaisia oppilaita. Esimerkiksi koulukirjat ovat suomeksi. Opetuskieli on suomi. Useimpien aineiden opettajien kompetenssi rajautuu oman aineen opettamiseen omalla kielellä, eli suomeksi. Tämähän saattaa johtua siitä että Suomessa sijaitseva suomenkielinen koulu opettaa oletusarvoisesti suomalaisia, suomenkielisiä oppilaita. Koulun oppilaaksiottoalueelle yhtäkkiä ilmestynyt maahanmuuttajaoppilas saattaa todellakin kokea koulun käytännöt kiusallisessa määrin suomalaisia suosiviksi.
Tietenkään tohtorit eivät tarkoita käytännön ongelmia, kuten erillisiä opettajia, materiaaleja ja tiloja. Nehän ovat resursseja jotka saadaan rahalla, ja rahastahan ei koulutussektorilla ole pulaa. Käytännöt ovat tässä tapauksessa koulun toimintaan liittyviä arjen ratkaisuja ja toimintatapoja. Ne on luotu ja räätälöity, yllätys yllätys, suomenkielisiä suomalaisoppilaita silmälläpitäen. Joko mainitsin että Suomen koululaisista merkittävä enemmistö, joissakin kunnissa jopa 100% oppilaista on suomalaisia?
Väitämme, että opettajat pohtivat monikulttuurisuuteen liittyviä kysymyksiä vahvasti oman kulttuurinsa näkökulmasta. Omasta kulttuurista tulee tällöin opettajalle turvallinen saareke.
Oma kulttuuri on universaalisti ihmisille luontainen viitekehys, arvomaailman perusta ja turvallinen saareke. Ihmisen vaatiminen luopumaan omasta kulttuuristaan on monikulturismissa suurin kuolemansynti. Monikulturismi vääntyy vaikka mille mutkalle perustellakseen ihmisen loukkaamattoman oikeuden omaan kulttuuriinsa ja sen kaikkiin ilmenemismuotoihin. Maailman hahmottaminen omasta kulttuurista käsin on luonnollista. Kaikki muu on luonnotonta.
On mahdollista oppia ymmärtämään muiden kulttuureiden edustajien näkökantoja, eli nähdä asiat toisenkin ihmisen silmin. Tämän mahdollistaa toisen kulttuurin tuntemus. Voimme aivan mainiosti ymmärtää eri kulttuurien edustajien vaikuttimia, kunhan emme erehdy pitämään kaikkia yksilön vaikuttimia kulttuuriin liittyvinä.
Opettajan työssä on erittäin tärkeää nähdä oppilas – lapsi – yksilönä, ei kulttuuriartefaktina tai ohjelmoituna, tahdottomana kulttuurinsa toteuttajana. Ja ihminen kulttuurin takana on mahdollista tavoittaa vaikka kulttuuri olisi itselle täysin vieras.
Harva opettaja on saanut koulutusta maahanmuuttajaoppilaiden opettamiseen. Se lisää opettajien epävarmuutta ja koventaa asenteita jopa siinä määrin, että osa opettajista ei pidä maahanmuuttajataustaisista oppilaista eikä haluaisi opettaa heitä.
Tämä on selvää puhetta, aktiivin indikatiivin preesenslauseita joiden tulkitsemiseen ei tarvita Talibin tai Lipposen päänsisäisen elämän tuntemusta.
On totta että harva opettaja on saanut koulutusta maahanmuuttajaoppilaiden opettamiseen. Ehkä siksi että sellaista ei ole ollut tarjolla, tai siksi ettei sitä ole työssä tarvittu (joko mainitsin että suurin osa Suomen kouluista ei ole saanut osakseen suurimittaista kulttuurista rikastumista, vaan jatkaa työtään impivaaralaisen sinisin silmin ja vaalein kutrein?) Ehkä jopa joku saattaa hybriksessään luulla että oppilas on lapsi, jota kuuluu lähestyä ja kohdata kuin lasta, ja joka reagoi hoivaan ja turvallisuudentunteeseen lapsen tavoin – ei kulttuurinsa kautta. Tällaiset luulot Lipponen-Talib-Komplex räjäyttää pois. Kulttuurisensitiivisen koulutuksen puute koventaa. Ilman oikeanlaista koulutusta monikulttuurista oppilasta ei osata kohdata oikein.
Ajatus siitä että kahden ihmisen toisistaan pitäminen tai ei-pitäminen pohjautuisi kulttuurintuntemukseen on humoristinen. Ihan yhtä hulvatonta olisi väittää että jokin kulttuuri an sich tekisi edustajistaan muille mahdottomia pitää. Eihän sellaista kai voi kuvitellakaan. --- Ei, ei sellaista voisi kuvitellakaan.
Jokainen opettaja voisi marssittaa Lipposen ja Talibin eteen kokoelman oppilastyyppejä joita kukaan täysijärkinen ei haluaisi opettaa. Samoin kuka tahansa voisi kuvailla laveasti ihmisiä jonka laisista hän ei pidä. Mutta mitä tekemistä näillä asioilla on opettajan ammatillisuuden kanssa?
Voin sanoa ihan suoraan että jos voisin valita, en haluaisi opettaa oppilaita joiden kanssa minulla ei ole yhteistä kieltä eikä mitään yhteistä kulttuuri- tai muuta taustaa. Miksikö? Siksi että se on työlästä eikä usein johda mihinkään näkyvään oppimistulokseen. Kymmenen opettajaa kymmenestä haluaisi opettaa kilttejä, siistejä, tottelevaisia, ahkeria, lahjakkaita oppilaita joilla on kotiolot kunnossa ja loistava tulevaisuus edessä. Haasteet tekevät työstä kuin työstä mielenkiintoisen, mutta ennustettavat, jatkuvat ja kasvavat haasteet tekevät työstä epämieluista. Pätee varmasti yhtä lailla kaupan kassaan kuin opettajaankin.
Kuka tekisi enemmän ja vaikeampaa työtä vapaaehtoisesti, kun sitä ei huomioida palkassa millään lailla?
Halutahan voi aina. Opettajan ammatilliseen kompetenssiin nyt kuitenkin kuuluu nousta henkilökohtaisten tuntemustensa ja antipatioidensa yläpuolelle työssään. Aivan kuten kaikkien meidän on siedettävä toisiamme. Onko maahanmuuttajan sietäminen tutkijoiden mielestä jotenkin vaikeampaa kuin muunlaisen erilaisuuden sietäminen? Jos on, mikä niissä maahanmuuttajissa mahtaa olla niin erilaista kuin kaikki muu arjen erilaisuus?
Maahanmuuttokriittiset kirjoittajat ja ajattelijat saattaisivat osata vastata tähän hyvinkin poleemisin sanankäänteen. Itse tyydyn toteamaan kuten yllä: ainakin Mirja Talib tietää itse oikein hyvin minkälaisia tekijöitä ei-tykkäämisen taustalta saattaa löytyä.
Opettajan asenteella on suuri merkitys monikulttuurisen oppilaan oppimiselle. Myönteisesti suhtautuvan opettajan on helpompi nähdä oppilaat yksilöinä ja edistää heidän sopeutumistaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Opettaja, joka ei pidä maahanmuuttajista, saattaa asennoitua heihin vähättelevästi. Tämän seurauksena oppilaat menestyvät kykyjään huonommin.
Jälleen kerran: opettajan asennoitumisella KEHEN TAHANSA oppilaaseen ja MIHIN TAHANSA erilaisuuteen on suuri merkitys oppilaan oppimiselle. Itsestäänselvyyksiin on vain lisätty maahanmuuttajaelementti. Sama koskee vähättelevää suhtautumista. Opettajissa on varmasti paljonkin alalle sopimattomia joilla on vaikeuksia suhtautua vähättelemättä hyvinkin erilailla erilaisiin oppilaisiin. Suomalainenkaan oppilas ei ole immuuni opettajan hyville ja pahoille ominaisuuksille.
Miksi maahanmuuttaja on erikoistapaus? Onko hän tärkeämpi kuin kantaväestöön kuuluva oppilas?
Sopeutuminen yhteiskuntaan riippuu monista seikoista. Kouluun tullessaan oppilaalla on jo hyvin suuri kulttuurinen ja henkilökohtainen selkäreppu. Opettajasta voi olla suuri apu, jos muut tekijät mahdollistavat sopeutumisen ylipäänsä. Jos muu ympäristö tai oppilaan omat ominaisuudet eivät tue sopeutumista, sopeutuminen jää tapahtumatta. Ja sama koskee luonnollisesti suomalaisiakin oppilaita.
Koko ajan lukijaa vaivaa epätietoisuus siitä mistä maahanmuuttajuus alkaa ja mihin se loppuu. Maahanmuuttaja voi olla lähes täysi-ikäinen maahan tullessaan. Silloin koulun mahdollisuudet hänen "sopeuttamiseensa" rajoittuvat lähinnä kielikoulutukseen - toisten vasta tulleiden, yhtä lailla ummikkojen seurassa. Maahanmuuttajan kanssa samalla viivalla voi olla myös Suomessa syntynyt ja kasvanut esikoululainen joka ilmestyy esiopetukseen käytännössä ilman suomen kielen taitoja. Hän ja hänen vanhempansa saattavat olla Suomen kansalaisia. Voidaanko tosissaan puhua sellaisen oppilaan "sopeuttamisesta" joka on syntyperäinen maan asukas, koko ikänsä kulttuurissamme asunut, mutta olosuhteiden seurauksena aivan yhtä pihalla kuin vasta lentokoneesta noussut maahanmuuttaja? Jos hänen kokemuksensa suomalaisesta kulttuurista rajoittuu näköhavaintoihin ja perheenjäsenten kertomaan?
Koulun kannalta kriittinen tekijä on oppilaan kielitaito. Ilman yhteistä kieltä kuluu vuosia ennen kuin oppilas voi jatkaa kouluaan samassa tilassa samanikäisten suomalaisten tai kieltä osaavien kanssa. On itsestään selvää että kielipuolisuuden haitta tulee seuraamaan oppilasta koko koulutustien loppuun saakka. Tällä, ja muilla oppilaan mukanaan kouluun tuomilla seikoilla on valtava merkitys oppilaan sopeutumiseen ja menestymiseen koulussa ja elämässä. On huikaiseva harhakäsitys että sopeutumisen merkittävä apu tai este olisi opettajan kulttuurisen sensitiviteetin aste.
Toinen kriittinen tekijä on kodin asennoituminen kouluun ja suomalaiseen yhteiskuntaan. Ensisijainen vastuu sopeutumisesta on kodilla, kuten myös ensisijainen vastuu kasvatuksesta.
Jotta opettaja voisi kyseenalaistaa omia ajatusmallejaan ja puolustaa kaikkien oppilaiden oikeuksia, hänellä on oltava herkkyyttä ja moraalista rohkeutta kohdata konflikteja ja tehdä asioita uudella tavalla. Monikulttuurinen koulu on herkkä eri kulttuurien ja elämänmuotojen aiheuttamille arvoristiriidoille ja väärinkäsityksille. Opettajalta vaaditaan tällöin valintoja, jotka ovat moraalisesti ja kulttuurien kannalta oikeita.Opettajalta ei vaadita valintoja jotka ovat toisten kulttuurien kannalta oikeita. Valintojen pitää olla oikeita oppilaiden hyvinvoinnin ja oppimisen kannalta sekä opettajan oman kulttuurin kannalta. Opettajalla ei ole mitään mahdollisuuksia tietää muiden kulttuurien moraalisten valintojen perusteita, eikä sitä voida häneltä odottaa tai edellyttää. Suomalainen peruskoulu pohjautuu suomalaisen yhteiskunnan moraalisille arvoille, niin kuin kaikkien maiden ja kulttuurien koulut perustuvat jollekin muulle tietylle kulttuuriselle moraalipohjalle.
Ei ole olemassa yhtikäs mitään perusteltuja syitä miksi suomalaisissa kouluissa pitäisi edes yrittää toimia muiden kulttuurien moraalin ja arvojen pohjalta, etenkään jos ne ovat ristiriidassa suomalaisen kulttuurin arvojen ja moraalin kanssa, kuten asia usein on.
Lipponen ja Talib harrastavat kulttuurirelativismia. Sille ei ole koulussa sijaa. Joka muuta väittää, saa vapaasti esittää täällä perustellun näkemyksensä siitä minkä toisen kulttuurin arvojen mukaan maatamme ja sen koululaitosta tulisi pyörittää, ja miksi.
Mikä sitten hiertää? Opettajan toimintaa luokassa ohjaavat usein teoriat ja uskomukset, jotka ovat syntyneet ennen opettajankoulutusta ja joita opettaja muokkaa nopeasti tilanteiden vaihtuessa.Kuinka monella tapaa voikaan ilmaista opettajan fundamentaalisen vian: hänen sisäistämänsä oman kulttuurinsa ja maailman hahmottamisen sen kautta. Epäilemättä tohtoreiden resepti (jonka tulemme mitä suurimmalla todennäköisyydellä näkemään toteutettuna opettajankoulutuksessa) parantaa opettajanalut omasta kulttuuristaan.
Opettaja saattaa pitää omaa kulttuuriaan ja sen edustajia ainoina oikeina - muita kulttuureja edustavia vain siedetään. Kun todellista kohtaamista ei synny, yhdessäolo tuntuu vaikealta."Saattaa." Opettaja myös saattaa olla kiilusilmä pervo tai väkivaltainen sekakäyttäjä. Opettaja saattaa olla kusipäinen rasisti, alkoholisti tai filatelisti. Opettaja saattaa olla ulkoavaruuden asukas.
Pahimmat sekopäät onneksi karsiutuvat ennen kuin pääsevät luokkahuoneeseen asti. Tohtoreiden sosiaalinen insinööritaito karsinee joukosta myös monilla eri tavoilla ajattelevat. Onhan olemassa riski että heidän väärät ajatuksensa estävät heitä kohtaamasta maahanmuuttajaoppilasta oikein.
Monikulttuurisessa koulussa opettajalla on oltava halua ja kykyä toimia luontevasti erilaisissa kulttuurisissa ympäristöissä. Tällainen herkkyys on mahdollista kaikille, mutta joustavimmin se kehittyy niille, jotka osaavat eri kieliä tai ovat itse joutuneet katsomaan asioita vähemmistö- tai alakulttuurista käsin.
Tohtoreille voi tulla suurena järkytyksenä että suomalaisessa koulussa on vain yksi kulttuurinen ympäristö: suomalainen kulttuuri. Ulkomaalaistaustaiset, monikulttuuriset tai maahanmuuttajaoppilaat eivät luo ympärilleen jotain mystistä kulttuuriympäristöä. He elävät ja vuorovaikuttavat suomalaisessa kulttuuriympäristössä. Siinä vaiheessa kun on löydettävissä todellisia erilaisia kulttuuriympäristöjä, voidaan todeta ettei enää olla suomalaisen peruskoulun toiminta-alueella. Silloin eletään de facto pirstoutuneessa maailmassa.
Monikulttuuristen oppilaiden luomien erilaisten kulttuuriympäristöjen harha on ominaista monikulturismille. Jos todella halutaan ajatella maahanmuuttajista osittain tai kokonaan muodostuvaa oppilasryhmää "kulttuuriympäristönä", pitää muistaa että joka ikinen opetusryhmä, luokka, koulu, ikäryhmä ja kaupunginosa muodostaa OMAN kulttuuriympäristönsä. Maahanmuuttajien osuus tässä kulttuuriympäristössä on riippuvainen heidän määrästään ja aktiivisuudestaan "kulttuurin" toiminnassa. He eivät OLE kulttuuri.
Rautalangasta: luokka jonka oppilaista puolet on somaleita, ei ole somalikulttuuriympäristö. Luokka joka koostuu kokonaan somaleista ei ole somalikulttuuriympäristö. Se on suomalainen koululuokka Suomessa. Luokan opetus ei voi lähteä siltä pohjalta että luokan etninen koostumus määrää luokassa toteutettavan kulttuurin arvoineen ja käytäntöineen.
Luokka joka koostuu somaleista ja jota opettavat somalit somalin kielellä somalikulttuurin arvojen ja käytäntöjen pohjalta ei ole "erilainen" kulttuuriympäristö. Se on somalikulttuuriympäristö. Eikä sellaisen paikka ole Suomessa, ainakaan julkisrahoitteisessa peruskoulussa.
Mitä tulee opettajan herkkyyteen toimia luontevasti, haluaisin kernaasti nähdä tieteellistä dataa siitä että tämä herkkyys kehittyy joustavimmin niille "jotka osaavat eri kieliä tai ovat itse joutuneet katsomaan asioita vähemmistö- tai alakulttuurista käsin." Miten tällaista voi mitata tai todentaa? Varmasti kielitaito helpottaa joidenkin kulttuurillisten esteiden ylittämistä joihinkin suuntiin, mutta riittääkö esim kouluruotsi tai pitkä saksa ylittämään kuilun irakilaisen, venäläisen tai somalialaisen oppilaan maailmaan? Entä tuo kryptinen vihjaus vähemmistöaseman siunauksellisuuteen herkkyyden kehittymisessä? Onko tällä jotain tekemistä Tarja Cronbergin horinoihin työympäristöjen monimuotoisuudesta, tai monikultturistien hirmuisesta innosta saada yhteiskunnan leipiin maahanmuuttajia? Tässähän on heille heti aikamoinen kilpailuvaltti, kerrassaan kultahippu jonka kanssa tylsä suomalainen korkeakoulutausta ei voi kilpailla. Mahdollisuus herkkyyden joustavaan kehittymiseen.
Lyhyesti ja ytimekkäästi: tuo lause on hölynpölyä. Tällaisella hölynpölyllä voidaan vakuuttaa päättävässä asemassa olevat sijoittamaan resursseja opintokokonaisuuksiin joiden sisältö on puhdasta aivopesua. Aiheesta tultaneen piankin näkemään valtava tutkimuksen ekspansio. Kasvatustieteellisiin tiedekuntiin tarvitaan paljon uutta tutkijahenkilöstöä vastaamaan kulttuurisen joustavuuden valmennuskurssien, jatkokoulutuksen, kertauskoulutuksen yms tarpeeseen. Sisäänotossa tultaneen huomioimaan positiivisesti vähemmistö- ja alakulttuurisidonnaisuus.
Suomalaisissa kouluissa opettajat ovat kulttuurisen herkkyytensä kehityksessä eri vaiheissa. Opettajien ja yleensä ihmisten kykyä kohdata erilaisuutta voidaan kuvata porras portaalta etenevänä prosessina. Alkuvaiheessa opettajan oma kulttuuri ohjaa vahvasti hänen ajatteluaan. Kokemuksen karttuessa opettaja alkaa etsiä oman kulttuurinsa normittamaa samanlaisuutta, mutta jos sitä ei löydy, hän saattaa pettyä ja harmistua.
Kulttuurierojen kieltämistä seuraa oman kulttuurin puolustaminen. Opettaja näkee erilaiset oppilaat ja heidän vanhempansa uhkana omalle arvomaailmalleen, jota puolustaessaan hän turvautuu stereotyyppisiin ja ylimalkaisiin päätelmiin. Kulttuurit ymmärretään yksinkertaisten määrittelyjen kautta. Todetaan esimerkiksi, että suomalaiset ovat ahkeria ja rehellisiä - muut kenties eivät.
On myös mahdollista, että opettaja romantisoi vieraita kulttuureita. Hän tietää, miten monikulttuurisuudesta on puhuttava, ja saattaa peittää omahyväisyyttään suvaitsevaisuutta ilmaisevilla puolitotuuksilla.
Yllä kuvataan prosessia jossa opettaja oppii kohtaamaan maahanmuuttajaoppilaan oikein - lakkaa pitämästä omaa kulttuuriaan mitenkään erityisen hyvänä, eikä ainakaan parempana kuin oppilaidensa kulttuurit, sekä lakkaa tekemästä moraalisia arvovalintoja oman kulttuurinsa kautta. Hän on muuttunut kulttuuriseksi kameleontiksi joka muuttaa arvomaailmaansa ja moraalikoodejaan aina sen mukaan mikä on hänen opettamansa ryhmän kulttuurinen koostumus.
Tai sitten hän oppii teeskentelemään tällaista joustavaa arvotyhjiötä niin vakuuttavasti että jopa verhoaa kulttuurisen ylenkatseensa poliittisesti korrektiin silmänpalvontaan.
Tämä jälkimmäinen mahdollisuus on niin paheksuttava että opettajat ja sellaisiksi opiskelevat tultaneen alistamaan itsekritiikki-istuntoihin oikeaoppisuutensa todistamiseksi. Ehkä jopa jonkinlainen kollegoiden aktiivinen tarkkailu ja raportoiminen tulee kysymykseen. Sillä kaikkein pahin kulttuurirasisti on salakavala piilokulttuurirasisti.
Jos opettaja ei halua pohtia kulttuurien kohtaamisesta syntyviä ristiriitaisia tunteita ja jännitteitä, hän saattaa päätyä ajatukseen, että oma kulttuuri on paras ja toimivin. Olisi tärkeää, että opettaja näkee erilaiset ihmiset samanlaisina sosiaalisina ja psyykkisinä olentoina, vaikka hän aluksi suhtautuisikin vieraisiin kulttuureihin torjuvasti.
Yllättävä käänne. Ensin korostetaan yksilön kulttuuria yli kaiken muun, nyt hän onkin yllättäen ennen kaikkea samanlainen sosiaalinen ja psyykkinen olento kuin kaikki muutkin.
Eikö tähän olisi voitu tulla suoraan, ilman että yksilö ensin rampautetaan vain kulttuurinsa näytekappaleeksi?
Opettajankoulutuksen tavoitteena on synnyttää kasvattajissa herkkyyttä ymmärtää ja hyväksyä kulttuurien väliset erot. Opettaja omaksuu monenlaisia viitekehyksiä ja osaa soveltaa vaihtoehtoisia ajattelumalleja eri kulttuurisiin tilanteisiin. Tällöin opettaja on myös syvällisesti tiedostanut oman erilaisuutensa.Kulttuurien väliset erot on hyvä tietää ja tunnistaa. Ne eivät kuitenkaan saa vaikuttaa oppilaiden kohteluun. Erityiskohtelulle ei saa antaa senttiäkään tilaa, jos oppilaiden halutaan kehittyvän suomalaisessa kulttuuriympäristössä menestyksellisesti toimiviksi aikuisiksi.
Sellaiset kulttuuriset tilanteet joista tohtorit tässä puhuvat eivät kuulu millään tavalla kouluaineiden opiskeluun. Vai puhuvatko he vain niistä tavallisista, eli uimareissujen, piirtämisen ja musiikin kiellosta erään uskonnon edustajille? Ei niihin mitään herkkyyttä tarvita. Opettaja huomaa kyllä jos oppilas ei tee opetussuunnitelmassa vaadittuja suoritteita. Näistä annetaan säännönmukaisesti vapautus kulttuurisin perustein. Samoin oppilaiden poissaolo omien kulttuuriensa juhlapäivinä on itsestäänselvyys. Eräillä vähemmistöillä on jo käytännöksi muodostuneet erivapautensa. Millä muulla tavoin opettajan pitäisi huomioida eri kulttuurien tarpeet suomalaisessa koulussa? Mikä voisi olla sellainen "kulttuurinen tilanne" jossa opettajan tulisi soveltaa vaihtoehtoisia ajattelumalleja?
Kaksoisstandardit? Erilaiset opetussuunnitelmat? Kurssien sisältöjen räätälöiminen kulttuuritaustan mukaan?
Mihin se tasavertaisuuden vaatimus unohtui?
Eri kulttuurien erilaisten vaatimusten korostaminen ja erivapauksien vaatiminen on paras tapa varmistaa että kulttuurien rajoilla olevat lapset takuulla tiedostavat olevansa erilaisia. He määrittelevät tällöin itsensä erilaisuuksien, ei samankaltaisuuksien kautta. Kenen vika silloin on jos sopeutuminen jää tapahtumatta?
Opettaja joka syvästi tiedostaa oman erilaisuutensa ei saa kuitenkaan unohtaa olevansa itse se kulttuurinen standardi johon erikulttuuriset oppilaat itseään vertaavat. Mitä oppilaat ajattelevat jos opettaja on valmis muuttamaan omia arvovalintojaan ja moraalisia ratkaisuitaan yleisön mukaan?
He pitävät tällaista kulttuuria arvottomana. Kulttuurittomana kulttuurina. ja tällainen opettaja halveksii omaa kulttuuriaan.
Tällainen viesti ei jää oppilailta huomaamatta.
Opettajat, kuten muutkin ihmiset, haluavat menestyä työssään. Jos opettaja kokee oman työnsä epätyydyttäväksi ja hän tuntee epävarmuutta kasvatustavoitteista, hän saattaa alkaa vältellä oppilaitaan, työtovereitaan ja oppilaiden vanhempia.Mikähän niitä kasvatustavoitteita eniten hämärtäisi? Olisiko vaatimus luopua kaikesta siitä mitä oman kulttuurinsa kautta pitää tavoiteltavana ja arvokkaana?
Minä alkaisin takuulla kartella kollegoita jotka vähättelisivät oman kulttuurinsa merkitystä elämässään, koulussa ja yhteiskunnassa. Jos taas haluaa palkkapussinsa säännöllisesti, käytännön seikat estävät välttelemästä oppilaita ja näiden huoltajia kovin pitkään.
Koska satun tietämään mitä Talib on opettajilta kysellyt ja mitä hänelle on vastattu, en voi kuin ihmetellä millä perusteella hän on saamansa vastaukset arvottanut. Vapaaseen kertomiseen perustuvissa vastauksissa opettaja saattaa kaunistella ajatuksiaan, kuten kuka tahansa muukin, tai puhua suunsa puhtaaksi, kuten kuka tahansa muukin. Niiden opettajien näkökulmasta joilla todellakin on ilo ja kunnia opettaa monikulttuurisessa koulussa, Talibin ja Lipposen kirjoitus tuntuu iskulta vasten kasvoja.
Ehkä koko tutkimuksen lukeminen avaisi joitakin omituisuuksia ja selventäisi joitakin hämäräksi jääviä asioita tässä lyhyessä Vieraskynä-yhteenvedossa. Perimmäinen ajatusvirhe kyllä kristallisoituu kyllä varsin selkeästi.
Se ajatusvirhe on tietysti se että suomalaisella kulttuurilla ei tulisi olla mitään erityisasemaa Suomessa. Ja kouluttautukoon lisää se joka tällaista tohtii luulla.
Usein opettaja, josta tuntuu, että häneen kohdistuu kohtuuttomia vaatimuksia, vastustaa muutoksia. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että muutos edellyttää opettajalta jatkuvaa työssä oppimista ja kriittistä työhön liittyvää pohdintaa.
Toistan yllä esittämäni kysymyksen: kuka tekisi enemmän ja vaikeampaa työtä vapaaehtoisesti, kun sitä ei huomioida palkassa millään lailla? Tällaista saattaisi tyhmempi pitää kohtuuttomana odotuksena. Opettajat ovat kuitenkin perinteisesti hyväksyneet hiljaisesti heille työnnetyt yhä uudet vastuut. Opettajat on erittäin helppo suggeroida uskomaan itsekin että mihin tahansa muutokseen sopeutuminen on mahdollista jos vain on halukas kehittymään työssään. Olen varma että jos sairaalan kerrossiivooja TODELLA haluaisi kehittyä työssään, hänen olisi mahdollista siivouksen ohessa hoitaa myös perinteisesti sairaanhoitajille kuuluneita tehtäviä, ilman lisäkorvausta. Eihän kukaan halua tulla leimatuksi muutosvastarintaiseksi?
En halua olla pelkästään poikkiteloin työnkuvan muutokseen ja työssä kehittymiseen liittyvissä kysymyksissä. Olen varma, ja tiedän myös kokemuksesta, että on olemassa opettajia jotka ovat todella motivoituneita opettamaan nimenomaan maahanmuuttajia. Maahanmuuttajien valmistavaa luokkaa, jossa kaikki ovat ummikkoja ja taustaltaan todella kirjavaa sakkia, ei todellakaan pystyisi opettamaan ellei itse haluamalla haluaisi tehdä juuri tällaista työtä. Heidän herkkyyttään ja joustavuuttaan tuskin epäilee kukaan.
Vain omaan osaamiseensa luottava opettaja pystyy näkemään asioita oppilaan kannalta - mitkä valmiudet oppilaalla on ja mistä lähtökohdista hän tulee. Erilaisia taustoja edustavien oppilaiden oppimismahdollisuuksien arviointi ja heidän ajattelunsa ymmärtäminen antavat välineet hyvään opetukseen.
Lopussa tohtorit palaavat kiistattomaan ja itsestään selvään totuuteen. Opettajan kompetenssiin monikulttuurisessa koulussa kuuluu tuntea oppilaiden kulttuureita, koska se auttaa ymmärtämään heidän valintojaan ja elämäänsä. Mutta päinvastoin kuin he ovat aiemmin esittäneet, kulttuuri ei ole ruumiin eikä sielun vamma. Kulttuuri ei edellytä eikä oikeuta erilaista opetusta, opetuksen sisältöä tai opetuksen järjestämistä. Ja varsinkaan se ei edellytä että opettaja luopuisi arvostamasta omaa kulttuuriaan ja tekemästä valintojaan omalta kulttuuri- ja arvopohjaltaan.
---
Talibin ja Lipposen kirjoitus herätti reaktioita lehdissä heti tuoreeltaan. Myllypuron ala-asteen rehtori Anna Hirvonen kommentoi asiaa Ilta-Sanomissa, tosin itse kirjoitukseen tutustumatta (kuten tiedämme, Ilta-Sanomien journalistiseen linjaan ei kuulu hakea tasapuolisuutta tai asioiden laajaa ymmärrystä, vaan kommentteja joista voi repiä hätkähdyttäviä otsikoita), ja tähän saatiinkin pian Päivi Lipposen vastaus. Niinikään itähelsinkiläiset opettajat kirjoittivat vastineensa Helsingin Sanomien mielipidesivulle. Nämä kirjoitukset selventävät osaltaan Lipposen ja Talibin tutkimusta ja sitä miten heidän Vieraskynä-kontribuutionsa on otettu vastaan opettajanhuoneissa kautta maan.
Tämä ei ollut ihan vielä tässä.
