En haluaisi blogata, mutta nyt tuli pakko. Päivi Lipposen ja Mirja Talibin vieraskynä-kirjoitus Helsingin Sanomissa perjantaina 21.11.2008 oli käännekohta: puhdas, valkohehkuinen vitutus voitti itsesuojeluvietin, laiskuuden ja välinpitämättömyyden.
Olen vaikuttanut välihuutelijana ja karnevalisoijana erinäisissä blogikommenteissa, vieraskirjoissa ja keskusteluissa jo pitkään, useilla eri nimimerkeillä, tavallisesti hetken innostuksesta kun en ole mieltäni malttanut. Nettiä olen käyttänyt keskustelukanavana noin 15 vuoden ajan, mikä varmasti on vaikuttanut viestintäni sävyyn ja tyyliin. Edellytän lukijalta nettiviestinnän perusteiden hallintaa ja netin luonteen ymmärtämistä, että turhilta keulimisilta, nillitykseltä ja tutkintapyynnöiltä vältytään. Jos se lohduttaa yhtään, olen luonnossa yhtä ikävä ihminen kuin netissäkin. Mihinkään laittomaan en silti koskaan syyllisty, ja sen ymmärtää lukijakin, jos haluaa. Kaikenlaiseen sopimattomaan ja arvelluttavaan syyllistyn varmasti joka päivä, ainakin ajatuksen tasolla.
Yritän kirjoittaa vain asioista joista jotain tiedän tai ymmärrän, ja virheet ajattelussani tai tiedoissani saa oikein mielellään osoittaa. Mielipiteeni ja kokemukseni ovat kuitenkin omiani, ajateltiin niistä sitten mitä tahansa.
Minua ovat kiinnostaneet lukuisat ajankohtaiset ja yhteiskunnalliset aiheet, etenkin eri kulttuureita ja niiden välisiä suhteita koskettelevat ongelmat ja näkymät. Viimeisen vuoden olen seurannut ja kommentoinut keskustelua sananvapaudesta, maahanmuuttopolitiikasta, monikulttuurisuudesta sekä Suomen ja suomalaisuuden vimmaisesta halveksumisesta, jota ilmenee yhteiskunnan kaikissa kerroksissa ns. Suvaitsevaiston keskuudessa. Luonteva kanava keskustelulle on ollut Jussi Halla-ahon vieraskirja, joka ei esittelyjä kaivanne. Tuskin liioittelen jos sanon että vuoden 2008 kuntavaalit tullaan muistamaan nettivaikuttajien läpimurtona. Samalla kertaa ns. monikulttuurikriittisyydestä tuli kertarytinällä etusivun puheenaihe. Aiheen käsittely mediassa kertoo kaiken siitä miksi ei ole viisasta tavallisen viranhaltijan puhua näistä asioista omalla nimellään. Paras tae omalle sananvapaudelle on anonymiteetti. Tässä on kaikki mitä minulla on sanottavaa nimimerkin käytöstä.
Minulla on ollut tilaisuus seurata eturivistä, opettajan pöydän takaa, kahta samanaikaista kehityskulkua: pääkaupunkiseudun ja koulujemme monikulttuuristumista ja suomalaisuuden alasajoprojektia. Olen purrut kieltäni lukemattomia kertoja kun minua lähellä tulevia asioita on käsitelty lehdissä ja netissä. Olen ajatellut niin että minulla on työni, joka on hoidettava, eikä asioiden lietsominen tai hehkuttelu tee työtä ainakaan helpommaksi. Työni luottamuksellisuus pakottaa muotoilemaan asiat niin yleisluontoisiksi pelkistyksiksi että niiden todistusarvo joidenkin silmissä saattaa kärsiä. Tämä minun on vain hyväksyttävä, samoin kuin se että omat näkemykseni aivan varmasti saavat monet sekoittamaan vimmatusti rasisti-, sovinisti-, fasisti- yms korttipakkaansa ja ihmettelemään miten minunkaltaiseni annetaan jatkaa opettamista ja hengittämistä. Olisi ihanan optimistista odottaa ymmärtämystä ja lukutaitoa yleisöltä, mutta nykytilanteessa en laske sen varaan. Äly, ymmärrys ja hyvä tahto eivät kovin usein satu samaan päähän asumaan.
Minua motivoi rakkaus sananvapauteen, totuuteen, maahani ja sen rumaan, tyhmään ja umpimieliseen kansaan. Asiat joita kommentoin ovat lähestulkoon aina rikkomuksia näitä kaikkia kohtaan. Kyseessä ei ole sattuma.
