keskiviikko 17. joulukuuta 2008

Poliittinen terrori Suomessa 2008

Erään helsinkiläistyneen kielentutkijan vaalimenestys on herättänyt monenlaisia reaktioita, jotka vaihtelevat huvittavista huolestuttaviin. Huvittavaksi homman on vetänyt tiedostava media jonka sätkiminen ja kiemurtelu myyvän mutta ah niin epäkorrektin aiheen ympärillä on aiheuttanut naurun remakkaa ja nautinnollisia myötähäpeän hetkiä. Tätä puolta en ala ruotia koska muut tekevät sitä jo, paremmin ja paremmalla ajalla.

Paljon huolestuttavampi asia on poliittinen terrori joka on jo pitkään tehnyt tuloaan Suomeen.

Poliittinen terrori tuo meille 70-luvun lapsille mieleen ne alkuperäiset huivipäät ja rakeiset uutisfilmit lentokentiltä ympäri maailmaa (Musta Syyskuu, Entebbe, Mogadishu). Minun ikäpolveni muistaa vielä jopa Vietnamin aikaisia uutiskuvia. Etelä-Amerikan kaupunkisissit, Sandinistit, Aldo Moron ruumis auton takakontissa, jopa Baader-Meinhofin nimet.

Vuorilla, aavikoilla, viidakossa ja hökkelikylissä taistelevat sissit repaleisissa mustissa pyjamissaan, ylijäämäkenttäasuissaan ja palestiinalaishuiveissaan, neuvostomalliset tetsarit yllä ja Uzi, M-16 tai Kalashnikov kädessä ovat kollektiivista kuvamuistia. Oli oma poliittinen kanta mikä tahansa, kaikki ihailevat "underdogia". Mitäpä siitä että noita köyhiä rääsyläisiä tukivat vuoroin supervallat, tyrannit, kansainvälinen bisnes tai kaikki yhtä aikaa. Mitäpä siitä että etulinjan nuoret miehet kuolivat että johtajat pääsisivät mässäilemään samaan pöytään entisten "verivihollisten" kanssa. Mitäpä siitä että... No joka tapauksessa, siinä että ottaa aseen käteen ja katoaa metsään on jotain puhuttelevaa. Sankarillista, jos näin kulunutta sanaa voisi käyttää. Moni kysyy itseltään pystyisikö itse vaihtamaan kodin lämmön ja turvan ja vaimon sylin kylmään riisiin ja ikuiseen piileskelyyn, tai pahimmassa tapauksessa pitkään ja hitaaseen kuolemaan vihollisen kekseliäiden ja taitavien kuulustelijoiden käsissä.

Oma kummallinen lukunsa ovat hyvinvoivasta länsimaisesta keskiluokasta siinneet radikaalisolut, kuten RAF ja Punaiset Prikaatit. Pitää kaivautua syvälle länsimaiseen psyykeen ja marxilaiseen doktriiniin, sekä tietysti psykiatrisiin profiileihin, että selviäisi miksi vauraassa ja turvallisessa länsimaassa asuvat keskiluokkaiset ihmiset haluaisivat räjäyttää yhteiskuntansa palasiksi. Epäilemättä tämäkin mielikuva puhuttelee joitakuita nykyihmisiä. Terroristisolujen kurinalainen ja jännittävä elämä ja kiihkeä intohimo aatteensa puolesta voi puhutella suorastaan seksuaalisella tasolla. Tai ehkä tällaisen elämän lumo on sen kulttimaisessa luonteessa, vaikea sanoa. Symppaajia kuitenkin on.

Onneksi meidän täällä Suomessa pitää pelätä korkeintaan julkista mustamaalaamista, ehkä sakkoja ja sosiaalista hyljeksintää, jos näkemyksemme liikaa poikkeavat virallisista linjauksista. Piilopirtille hiihtäminen vainolaista pakoon ei ole kovin realistinen skenaario.

Lainaan tähän itse itseäni Halla-ahon vieraskirjasta, joka on viime päivinä houkutellut esiin melko suorasukaisia väkivallalla uhkaajia. Väärien ajatusten menestys politiikan areenalla on monille yksinkertaisesti liikaa:

"[uhkailevia nimimerkkejä] sekä kiihkovasureita, anarkoja ja antifantteja yhdistää yhteinen tragedia. He eivät eläneet 1930-luvulla. Tämä on suuri vahinko, koska juuri heillä on moraalista jaloutta, rohkeutta, oikeudenmukaisuutta ja uhrimieltä jolla hullut diktaattorit ja heidän rosvolaumansa olisi pysäytetty. He olisivat vääntäneet ruoskan ss-upseerin kädestä, antaneet turvapaikan lapsille ja naisille, seisseet yhtenä rintamana sortovaltaa vastassa, kukistaneet pahan. He olisivat nousseet vastarintaan kun Joe Bob, Bubba, Earl ja Elmer-setä olisivat tulleet huppuineen polttamaan ristiä naapurin nee... mustan ystävän nurmikolle. He heittäytyisivät mustahuppuisena oikeuden muurina suojaamaan raskaana olevaa pakolaisnaista potkivalta ja raiskaavalta nahkapäälaumalta, jos sellaisia olisi olemassa.

Valitettavasti ajat ovat huonot fasismin vastustajille. Oikeaa sturm-meininkiä ei löydy. Poliisikaan ei pamputa. Ei ole kamppailussa hohtoa ilman uhreja, marttyyreja, barrikaadeja ja kordiitinkäryä. Viholliseksi pitää tyytyä ottamaan se mitä on tarjolla: akateeminen perheenisä joka kirjoittelee asioita joita ei saisi kirjoitella. Siinäpä sopiva uhkailtava citysissille. Eikä tarvitse pelätä kovanyrkkistä katutaistelija-einsatzia kun tsygen selässä stalkkaa Eiran kiviviidakossa. Vihollisen mustat falangit ovat nähkääs toisia kiireisiä perheenisiä. On niin aikaavievää pitää yhteiskunta pystyssä ja tuotantoa toiminnassa että tuskin koskaan ehtii pogromia järjestää. Ihan rauhassa saa tuttipulloterroristi mutista palestiinahuiviinsa: ei koskaan enää! No pasaran! Ja jos oikeuden etuvartiossa tulee vilu tai ämppärin akku simahtaa, voi mennä kotiin kaakaolle ja kätevästi netitse ulkoistaa luokkataistelun medialle ja sioille."

Tässä tarkoitan tietysti mediassa laajalti esiteltyjä aktivistiryhmiä: talonvaltaajia, prekaareja, ääri-gay-lesbo-bi-trans-väkeä, anarkisteja, eläinaktivisteja, ekoterroristeja, ja kaikkea sitä kirjavaa porukkaa kiljupunkkareista surusilmäisiin hippityttöihin joka ilmestyy paikalle kun systeemi sortaa heidän omia keppihevosiaan tai, vähän nurinkurisesti, systeemi ei tarpeeksi tarmokkaasti sorra heidän omia inhokkejaan.

Kullervo kirjoittaa tästä porukasta paljon sivaltavammin kuin mihin itse pystyn.

Ruotsin ystävänä ja entisenä asukkaana olen seurannut huolestuneena jo vuosien ajan siellä käytävää poliittista kamppailua joka on edennyt siihen pisteeseen että poliittisen värin tunnustaminen käy oikeasti hengen ja terveyden päälle. Ns. antifasistinen liike on kaapannut aloitteen konkreettisessa suorassa toiminnassa. Muistan itse kauhistelleeni 80- ja 90-luvulla silloin mediassa esiteltyä kuvaa äärioikeiston noususta ja valmiudesta katuväkivaltaan. Ruotsissa huoli äärioikeiston toiminnasta on karvan verran legitiimimpää kuin Suomessa. Maa ei joutunut aktiivisesti sotaan mutta tuki Akselivaltoja, käytännössä neutraalina liittolaisena. Maassa oli sodan aikana ja jälkeen vahvoja natsisympatioita joiden kanssa ei koskaan tehty tiliä. Niinpä on luonnollista että vasemmistoradikalismikin meni pidemmälle kuin Suomessa (enkä nyt tarkoita Neuvostoliiton nuoleskelua - sitä suomalaiset toki tekivät paremmin ja innokkaammin), ja siitä muistona lehdistössä vaikuttaa edelleenkin paljon Suomea vahvempi vasemmistolaisuus. Siihen kietoutuu myös palestiinasympatia, amerikkalaisvastaisuus ja huomattavan äänekkäitä ääriliikkeitä, kuten feminismi. Kuten toisaalla on laajasti esitetty, kuvaan kuuluu myös täydellinen kyvyttömyys käydä asiapohjaista keskustelua maahanmuutosta ja -muuttajista. Oikean ja vasemman välillä ei ole sopua eikä rauhaa.

Tähän väliin sopivat poliittista kotia etsivät nuoret. Kaikki puhe maahanmuuttajista tulkitaan rasismiksi, joka samaistetaan uusnatsismiin, homovastaisuuteen, naisvihaan, ylipäätään kaikkeen pahaan maan päällä. Toisaalla ovat oikeat uusnatsit, joita Suomessa ei ilmeisesti ole julkisuudessa juuri lainkaan (laittakaa vinkkiä jos näette joskus) ja jotka ovat yhtä valmiita äärimmäisyyksiin. Tähän mukaan vielä maahanmuuttajien hallitsema järjestäytynyt rikollisuus ja antisosiaaliset moottoripyöräkerhot, sekä näyttävät kansainvälisen tyylin suurryöstöt... Ruotsin lagom-landetissa ei ole asiat kohdallaan.

Pohjimmiltaan nuori ihminen on järkähtämättömän oikeudenmukainen. Hänen kuvansa siitä mikä ON oikeus voi taas olla vakavasti vajavainen. Joidenkin nuorten mielestä on hyväksyttävää käyttää väkivaltaa politiikan välineenä, jos väkivalta suuntautuu "fasismia" vastaan. Miksi fasismi on hyväksytty kohde? Juuri sitä luonnostelin tuossa ylempänä. On oikein pysäyttää pahalla suurempi paha. Nuoret haluavat olla se Hyvä, se sankari.

Mutta tämä paha ei saavu maalaiskylään tankeilla ja syöksypommittajilla, tappaakseen kaiken elämän rautasaappaidensa alle. Tämä paha koostuu ihmisistä joilla on väärät mielipiteet. Ihmisistä jotka poliittisesti kampanjoimalla ja äänestämällä yrittävät saada omat oikeuskäsityksensä mukaan poliittiseen debattiin.

Tämän estäminen väkivalloin ei ole vapaustaistelua. Se on poliittista terroria. Ja Ruotsissa poliittinen terrori on ainakin hiljaisesti hyväksyttyä, aina korkeimpia poliittisia päättäjiä myöten - silloin kun sen kohde on oikea. Suomen lehdistö seuraa tilannetta tavanomaisin sanankääntein - joko ymmärtämättä tilannetta tai suorastaan harhaan johtaen.

Merkillepantavaa on että Suomen lehdistön kuvaukset Ruotsin äärioikeistosta ja heidän "antifasistisista" vastustajistaan noudattelevat aivan samaa kulkua kuin ne uutiset jotka aikanaan saivat minut huolestumaan natsismin noususta naapurissa. Nykyään, kuten todettua, mediakenttä on avoin. Jokainen voi muodostaa oman näkemyksensä laajemmasta lähdevalikoimasta - jos vain vatsa kestää kaivella myös oikeiden uusnatsien uutistarjontaa (caveat - uusnatsi on sana jonka jokainen voi halutessaan ymmärtää miten haluaa. Itse vedän rajan etusivulla olevaan Arno Brekerin veistokseen.) Totuus on siellä jossain erilaisten totuuksien joukossa.

Ilman enempiä maalailuja totean että Antifa-tyyppisen suoran toiminnan tulo Suomeen on vain ajan kysymys. Yksittäiset huutelijat netissä eivät tee kevättä, mutta jatkuva vyörytys maan seuratuimmissa medioissa voi tehdä. En usko että tällainen toiminta tulee koskaan saavuttamaan yleistä hyväksyntää, mutta saman voi todeta kouluampumisistakin. Sulkeutunut sisäryhmä voi lietsoa itseään ja jäseniään aivan minkälaisiin tekoihin tahansa. Seuraava mielipuoli jonka tekosista luemme saattaa olla omasta mielestään oikeuden soturi.

Hänhän vastustaa Pahaa, ja se tekee hänestä Hyvän.

Se häneltä jää huomaamatta että ottaessaan oikeuden ja väkivallan omiin käsiinsä ja loukatessaan toisten ihmisten koskemattomuutta poliittisten tarkoitusperiensä vuoksi hän on itse asiassa fasisti. Hän ei olisi noussut puolustamaan gheton asukkaita. Hän olisi ollut itse Einsatzkommandossa mukana, haukkumassa koiralauman jatkona. Sellainen on fasistin mieli ja laatu.


---

Tekstistä puuttuneita linkkejä tässä helpommin löydettävissä:

Täällä Göteborgin AFA ylpeänä kertoo aktiostaan jossa he hyökkäsivät Sverigedemokraterna-puolueen kokoukseen. Mm SD:n kunnanvaltuutettu ja piirin PJ Mikael Jansson olisi kuulemma loukkaantunut heitetyistä kivistä.

Ruotsissa todellakin on uusnatseja, ihan oikeita, kaljuja poikia jotka hailaavat ja tykkäävät Adolfin ajatuksista. Nämä kymmenen kansanvihollista istuivat baarissa hailaamassa ja tekemässä muita hassuja natsijuttujaan, mutta ulkona odotti 25 katusissiä, tai sosialistia, kuten he kutsuvat itseään, erotuksena "työväenluokan vihollisista". Natseja "pahoinpideltiin kovaa. Baarin portsarit eivät puuttuneet tapahtumiin kun maassa makaavia natseja lyötiin."

Ja lopuksi Göteborgin AFA esittelee yhteiskunnallista resonemangia johon on kyllä paha sanoa vastaan. Jos haluaa pysyä yhtenä kappaleena. Kuvien tekstit alkuperäiset AFAn sivuilta.


FNG:s ledare Jens Lindahl har slagits till marken och resten av nazisterna flyr.
FNG:s ledare Jens Lindahl har slagits till marken och resten av nazisterna flyr.

Misshandeln fortsätter.
Misshandeln fortsätter.

Jens Lindahl ligger blodig kvar på marken kravlande i glassplitter
Jens Lindahl ligger blodig kvar på marken kravlande i glassplitter.

Antifascisterna återvänder och återupptar misshandeln efter det att Jens Lindahl för sökt resa sig upp.
Antifascisterna återvänder och återupptar misshandeln efter det att Jens Lindahl för sökt resa sig upp.


Jos et osaa ruotsia, opettele. Vai oletko lukenut tästä jo Ilta-Sanomista?
Nuo nazistit eivät ole pyhäkoulupoikia. Mutta heidän vastustajiaan on paljon enemmän. Heidän toimintaansa suvaitaan koska se on poliittisesti valveutunutta Pahan vastustamista. Heidän johtajansa marssivat kulkueessa demareiden puheenjohtajan ja mahdollisesti Ruotsin tulevan pääministerin Mona Sahlinin kanssa.
Onko SINUN teini-ikäisesi innostunut poliittisesta vaikuttamisesta? Onko hän aktiivinen kokouksissakävijä?
Omistaako hän mustia huppareita ja huiveja?
Onko hänen laukussaan tai hupparissaan tuo nussakka punamusta lippulogo? Se tarkoittaa samaa kuin eräs toinen logo, jota en tähän uskalla näkyviin laittaa.