Ne joiden omat lapset eivät ole teini-ikäisiä tai jotka eivät ole töissä teini-ikäisten kanssa kokevat teini-ikäiset hyvin eri tavalla kuin me jotka olemme heidän kanssaan tekemisissä joka päivä. Opettajana unohtuu helposti että ne pikku pirpanat jotka me tunnemme hädin tuskin vaipoista päässeinä, pohjattoman lapsellisina ja epävarmoina tenavina, näyttävät ulkopuolisen silmiin uhkaavalta, rähisevältä, syljeskelevältä möykkälaumalta. Kaksimetrinen tai satakiloinen teinikin on silti vain lapsi. Naamalävistetty tai itseään viiltelevä tai aineriippuvainen tai nuorisorikollinen tai ihan mikä vain, lapsia siitä huolimatta. Mutta joidenkin silmissä aina samoja mummonpotkijoita. Voi kuinka kaikki rakastavatkaan vihata teinejä! Ja juuri siksi heitä pitäisi rakastaa.
Itse pyrin kirjoituksissani kritisoimaan joitakin yhteiskunnallisia ilmiöitä, mutta älköön kukaan väittäkö että kritisoisin lapsia ja nuoria. Kuten olen toisaalla todennut, lapsi ja nuori on (ainakin tiettyyn ikään asti) itse se joka on vähiten syypää aiheuttamiinsa ongelmiin. Missä kohtaa kehitystä ympäristötekijät ja vapaa tahto vaihtavat paikkaa on kiistanalaista, ja yksilöllistä. Maahanmuuttajalapsi ei ole huonon maahanmuuttopolitiikan syyllinen vaan uhri, siinä missä me kaikki muutkin.
Vastatakseni omaan kysymykseeni: paras lähestymismetodi olisi varata aikaa koko vuosi. Totutella meluun, tapoihin ja nuorten tapaan olla. Mennä sisään maailmaan josta kirjoittaa, jättää pois pintakerros ja keskittyä ilmiöihin, ei niiden ilmiasuun.
Tämä pohdinta siksi että Leena Sharma, internetistä tuttu toimittaja (yksi ja kaksi), on tehnyt Suomen Kuvalehteen jutun Myllypuron yläasteesta (joka kirjoitetaan yhteen, siis yläaste, ei ylä-aste, kuten SK:n kannessa...)
Hän on viettänyt viikon koulussa havainnoiden ja haastatellen. Erityinen mauste keitoksessa on että kyseessä on Sharman oma entinen koulu, josta hänellä on huonoja muistoja.
Tässä on oiva paikka iskeä jos haluaa kritisoida kirjoitusta ja sen objektiivisuutta. Voidaan syyllistää toimittajaa liiasta omakohtaisuudesta, revanssin hakemisesta, puhdistautumisesta, epäkypsyydestä... En halua ottaa kantaa jutussa esiintyneiden oppilaiden henkilöön tai käytökseen - uskon että Sharma kertoo sen minkä näki ja koki. Sellainen pikkuasia kannattaa kuitenkin muistaa että nuori ei ole oikeastaan koskaan normaalissa tilassa. Yhden päivän, viikon tai vuodenkaan perusteella ei pitäisi tehdä analyysia, ja toivon että jutussa naamalla ja (toivottavasti) keksityillä nimillä esiintyvät kauhukabinetin asukkaat jätetään rauhaan. Olen heidän puolestaan pahoillaan. Ehkä asiaa olisi palvellut paremmin pelkkä monikulttuuri/maahanmuutto-angle. Siitäkin nimittäin riittää kerrottavaa.
On muuten ihan mahdollista että Suomen Kuvalehti kuulee vielä oppilaiden vanhemmista.
Mielestäni jutussa on selkeästi erillään nähtävissä kaksi juonnetta - toisaalta omakohtainen muistelo ja vertailu, toisaalta monikulttuurisen koulun arjen havainnointi ja analyysi. Koulumuistelot ja teinien kauhistelun voi sivuuttaa ja keskittyä asiaan.
Ainakin nettiversiossa SK:n ja Sharman artikkeli lähtee liikkeelle asialinjalla: nettisivuilla alustuksena itse juttuun toimii koulun entisen rehtorin haastattelu. Myös pääjuttu rakentuu monikulttuurisuus- ja maahanmuutto-osiltaan koulun henkilökunnan haastatteluiden ympärille.
Iso Huom: mikään ei takaa että mediassa julkaistu mielipide vastaisi tarkalleen sitä mitä haastateltava on sanonut tai tarkoittanut. Nojaudun jatkossa vain toimittajan tulkintaan sanotusta. Tämän tason julkisuus saa takuuvarmasti aikaan reaktioita, jos haastatellut tuntevat tulleensa väärin tulkituiksi.
Kuten niin monessa muussakin asiassa poliittisen korrektiuden riivaamassa moku/mamu-keskustelussa joudun toteamaan: tämä ei ollut vielä tässä.
Tässä haastatteluosuus:
Itähelsinkiläisen Myllypuron yläasteen oppilaista kolmannes on maahanmuuttajataustaisia.
Koulusta viime vuonna eläkkeelle jäänyt rehtori Anneli Luotonen ratkoi monikulttuurisuuden ongelmia ansiokkaasti vuosikausien ajan. Presidentti Tarja Halonen myönsi hänelle vuonna 2005 Arjen turvaaja -palkinnon, ja vuoden myllypurolaiseksi hänet valittiin 2007.
Luotonen on julkisissa puheenvuoroissaan muistuttanut kerta toisensa jälkeen, että päättäjien on nyt viimeinen hetki herätä tajuamaan Itä-Helsingin koulujen erityisasema. Ja että pelkillä opetuksen keinoilla ei maahanmuuttajien kotoutumisen haasteita voida ratkaista.
"Sekä opettajat että oppilaat ovat kovassa paineessa, he joutuvat venymään liikaa", Luotonen pohtii. Hän yritti pitkään ajaa yhteistyötä eri hallinnonalojen kesken - laihoin tuloksin.
"Koulu kulkee omassa putkessaan, sosiaalitoimi omassaan, lastensuojelu omassaan. Yritin maahanmuuttajien kohdalla saada eri toimijat työskentelemään yhdessä. Mutta en saanut mitään aikaiseksi. Lastensuojelu ja sosiaalitoimi ovat liian ylikuormitettuja, henkilökunta vaihtui siellä puolen vuoden välein."
Luotonen ei usko, että koulutuksen resurssit jatkossa juurikaan lisääntyvät. Kestääkö koulusysteemi tällaisessa tilanteessa maahanmuuttajin määrän kasvun?
"Vaikea kysymys. Myllypuron yläaste on kestänyt toistaiseksi, koska valtaosa opettajakunnasta suhtautuu tilanteeseen positiivisesti. Tiedän, että tämä ei ole itsestään selvää. Jos opettaja joutuu opettamaan hyvin eritasoisia oppilaita, se aiheuttaa hänessä ymmärrettävää ahdistusta ja vastustusta, että kuinka paljon oikein vaaditaan."
Monet maahanmuuttajat tarvitsisivat Luotosen mielestä aikalisän, mahdollisuuden käydä peruskoulua hieman kauemmin.
"Koulu on ainoa paikka, jossa yhteiskunta pitää kiinni kaikista lapsista. Jos he liukuvat sieltä pois, missä heidät saadaan kiinni? Ei missään. Muualla maailmassa on nähty, mitä tapahtuu joutilaille nuorille miehille, jotka kokevat itsensä syrjityiksi. Jos he eivät ole mukana yhteiskuntaa tukevassa toiminnassa,
he ovat mukana sellaisessa toiminnassa, joka ei ole yhteiskunnan mieleen."
Luotosen esikuva oli ruotsalainen Rinkebyn koulu.
"Siellä lähdettiin liikkeelle todella hirveässä tilanteessa: koulu oli poltettu, ja koko lähiö oli räjähtämispisteessä. Uusi rehtori palkkasi talousjohtajan ja sosiaalitoimen ihmisiä, ja tuloksia syntyi heti."
"Mutta suomalainen yhteiskunta ei ole tällaiseen yhteistyöhön valmis. Sittenkö vasta on pakko suostua, kun katastrofi on ovella, kun koko kaupunki pelkää, että joku paikka räjähtää käsiin?"
Luotosen vastaus "kestänyt toistaiseksi" vastaa täysin omaa näkemystäni. Kysymys kuuluukin kuinka paljon lisää kestetään. Tämä on oikeastaan koko blogini olemassaolon syy. Oma näkemykseni on ettei sosiaalista maahanmuuttoa (siis juuri sitä joka pitää sopeutTAA, kotoutTAA ja asutTAA sen sijaan että se sopeutuisi, kotoutuisi ja asuttuisi itse) ei tarvita lisää yhtä ainutta päätä.
Luotonen kertoo myös mistä pärjääminen on revitty: opettajan selkänahasta. Niin kauan kuin motivoituneita ja osaavia ihmisiä riittää, ruuvia voidaan kiristää. Mutta eikös lehdissä ole annettu ymmärtää että opettajankin mitta tulee täyteen?
Merkillepantava asia Luotosen lausunnossa on että samaan ongelmaan sisällytetään myös kantaväestön pahoinvoiva ja syrjäytyvä nuoriso. Maahanmuuttokriittinen lukija saattaa jättää tämän asian huomaamatta, ja rassismia!-kiljuja myös. Kyse EI siis ole vain maahanmuuttajista.
Rinkeby mainitaan rohkaisevana esimerkkinä. Rinkebyn koulusta olen maininnut ennenkin että sen menestystarina on kovin suhteellista laatua. Kertauksen vuoksi: rehtori Börje Ehrstrand todellakin sai syliinsä säkin räjähdysherkkää ongelmajätettä ja käänsi tilanteen paremmaksi. Ollaan silti kaukana hyvästä tai edes hyväksyttävästä tasosta. Rinkebyskolan loistaa erikoisluokillaan joihin hakeudutaan
koulupiirin ulkopuoleltakin, mutta samaan aikaan puolet koulun tavallisista oppilaista jää vaille jatko-opiskelukelpoisuutta.
Voidaan kysyä miten hyvä vertailukohta Rinkeby on. Epäilemättä koululla on toimivat käytänteet joilla yhteistyötä maahanmuuttajaperheiden kanssa YRITETÄÄN hoitaa. Epäilemättä tulokset ovat rohkaisevia Rinkebyn viitekehyksessä. Mutta jos rohkaisevana pidetään sitä että koulu EI pala, lähiössä EI mellakoida, paikka EI ole kauttaaltaan sotkettu ja tuhottu... Se taso jota Rinkebyskolan lähestyy alapuolelta on vielä hyvän matkaa matalammalla kuin meidän "ongelmakouluillamme." Rinkebystä voidaan oppia jotain, mutta kuten sanottua, parasta on pyrkiä tilanteeseen jossa Rinkebyn oppeja ei tarvita.
Itse lehdessä julkaistu artikkeli (osin):
Koulu on kulttuurien sulatusuuni: muuta kuin suomea puhuu äidinkielenään reilu kolmannes oppilasta.
Kielten ja kanssallisuuksien lukumäärä on olennainen osa monikulttuurisuuden numero- ja sanamagiaa. Monesti kuulemme miten on hienoa ja tavoiteltavaa että kaupunkikuvassa näkyy ja kuuluu maailman kielten ja värien kirjo. Monen kymmenen kielen koulu on jotain uskomattoman hienoa.
Todellisuus: mitä useampi kieli, sitä enemmän ongelmia. Asian rikastava (positiivisessa mielessä) vaikutus on jäänyt itselleni totaaliseksi mysteeriksi.
Helsingissä [maahanmuuttajien valmistavia]luokkia on kolmekymmentä, hiljattain perustettiin kolme uutta. Valtosen mielestä yksi valmistava luokka on Myllypuron yläasteelle sopiva määrä. ”Sen verran oppilaita pystymme integroimaan. Suurempia määriä emme.”
Myllypuron koulu on pieni. On siinä ja siinä kuinka niin pieni koulu pystyy selviytymään edes yhdestä valmistavasta luokasta. En nyt tarkoita että valmistavien luokkien porukasta olisi sinänsä suoraa vaivaa (muuten kuin opetuksen järjestämisen ja mahdollisten, rikastavien kulttuurierojen setviminen ja ne satunnaiset järjestyshäiriöt) vaan sitä hetkeä kun valmistavan luokan oppilaat "integroidaan" tavalliseen koululuokkaan. Yhden vuoden opiskelun jälkeen, tavalliseen suomalaiseen yläasteen ryhmään.
Aivan. Eihän siinä aina hyvin käy.
Venäjä, Viro, Gambia, Somalia, Nepal, Tšetšenia. Valmistavan luokan oppilaat ovat muuttaneet Suomeen kaikista maailman kolkista. Valtaosa heistä aloitti syksyllä, mutta uusin tulokas saapui Tartosta vasta edellisellä viikolla. Itse asiassa joululoman jälkeen ryhmään on liittynyt joka viikko uusi oppilas. Se on valmistavan luokan arkea. Tällä hetkellä tilanne on hyvä: kaikki oppilaat puhuvat vähintään auttavasti englantia tai suomea. Yhteinen kieli opettajan kanssa löytyy. Sellaisiakin aikoja on ollut, jolloin kommunikoinnin välineiksi on pitänyt ottaa käsimerkit ja muut luovat ratkaisut.
Merkit ovat sellaiset että luoville ratkaisuille on kasvava kysyntä. Ankkurien laahaamisen ääni kovenee päivä päivältä. Paine iskee Helsingin ja Turun köyhille asuinalueille, esimerkiksi juuri Myllypuroon.
Miten suu laitetaan kun kaupunki ilmoittaa perustavansa kouluun sen toisen valmistavan luokan? Kuntatalouden kurjistuessa yksittäisen toimipisteen odotetaan joustavan ja mukautuvan, koska "johonkinhan ne maahanmuuttajat on saatava mahtumaan. Se että vaikkapa nyt vastaanottokeskuksissa lojuvat 2000 eivät kelpaa yhdellekään kunnalle tarkoittaa että heille tehdään tilaa jonnekin. Tarvittaessa lain voimalla.
Tästähän koko ylhäältä johdetussa ja johdatellussa maahanmuuttopolitiikassa onkin ollut kysymys: niiden joita asia koskee oletetaan joustavan ja mukautuvan.
Jos asut köyhällä alueella tai peräti kaupungin vuokrajonossa, sopeudut ja mukaudut, koska et muuta voi.
Maahanmuuttajataustaisten nuorten välillä on huimia eroja. Niin huimia, että kaikkien ei-alkuperäissuomalaisten niputtaminen samaan joukkoon tuntuu väkivaltaiselta. Oppilaanohjaaja Tiina Valtonen nimeää kolme ryhmää: aina Suomessa asuneet, ne jotka ovat tulleet tänne ala-asteiässä ja vanhimmat, jotka saapuvat suoraan yläasteelle. Osa yläasteikäisistä maahanmuuttajista on luku- ja kirjoitustaidottomia. Osa ei ole käynyt lähtömaassaan päivääkään koulua, tai korkeintaan koraanikoulun. Näille oppilaille vuodet yläasteella eivät mitenkään riitä vaikkapa lukioon siirtymiseen. Toisaalta taas ala-asteikäisten ryhmästä nousee Valtosen mukaan joskus ”koko koulun parhaita oppilaita”.
Valmistavat luokat Helsingissä ja muissa suurissa kaupungeissa pullistelevat
oppilaita, ja tulijoita on koko ajan lisää.
Tästä aiheesta minulla on jo kokonainen kirjoitus.
Ilman kielitaitoa ei yksikään maahanmuuttaja pötki pitkälle.
Opetushallituksen verkkosivuilla todetaan: ”Perusopetuksessa maahanmuuttajaoppilaat opiskelevat suomea ’suomi toisena kielenä’ -oppimäärän mukaan, joka eroaa tavoitteiltaan suomea äidinkielenään opiskelevien oppilaiden opetuksesta. Suomen kielen opetus ei rajoitu vain oppiaineen opiskeluun, vaan koko koulussa annettava opetus tukee sitä.”
Äidinkielen opettajat Katriina Rapatti ja Anni Sissonen vetävät suomi toisena kielenä-ryhmiä (S2). Heidän mielestään on kyseenalaista, kuinka paljon ”koko koulussa annettava opetus” oikeasti tukee S2-oppilaiden kehitystä. ”Reaaliaineet ja oppikirjojen tekstit ovat liian vaikeita valmistavasta luokasta tulevalle oppilaalle. Hän saattaa ymmärtää vain 20 prosenttia opetuksesta. Koevastauksista selviää, ettei oppilas ole ymmärtänyt kysymyksiä”, Rapatti pohtii.
”Muiden aineiden ja S2-opetuksen välillä pitäisi olla enemmän vuorovaikutusta”,
sanoo Sissonen.
Tämä on hyvin mielenkiintoinen ja paljastava kommentti. Koulu jossa on paljon maahanmuuttajia muuttuu väkisinkin maahanmuuttajakouluksi, jossa asioita tehdään maahanmuuttajien ehdoilla ja hyväksi. Prosessi on niin vääjäämätön, että jopa opettajat itse alkavat tuntea riittämättömyyden painetta. Reaktio voi olla kuten yllä kuvailtu: meidänhän pitää tehdä enemmän maahanmuuttajiemme hyväksi! Jopa muuttaa opetuksen sisältöä vastaamaan paremmin maahanmuuttajien tarpeisiin!
Ihan tosi, tytöt. Mitä voivimme tehdä sellaisen oppilaan hyväksi joka tulee yläasteelle ilman luku- ja kirjoitustaitoa? Mille mutkalle koulun pitää taipua että tulokkaat pääsevät taatusti tasaveroisiksi muiden kanssa?
Loppujen lopuksi ainoa tapa taata maahanmuuttajille tasavertainen kohtelu koululaitoksessa on luoda jokaiselle kieliryhmälle oma rinnakkainen järjestelmä rajattomine tukiresursseineen. Täydellisessä maailmassa raha tähän tulisi taikaseinästä. Reaalimaailmassa ihmiset saavat kenkää töistä ja verotuotto alenee. Mutta jos kylmät talouden lait eivät tulisi vastaan, ei olisi mitään (poliittisesti korrektia) syytä kieltää maahanmuuttajilta tämä ihmisoikeuteen verrattava etuus.
Tämä hämmentävä ajatuskulku valaisee aktiivisen monikulttuuristamisen vaikutusta yhteiskunnassamme paremmin kuin moniliuskainen analyysi. Meitä ohjelmoidaan.
Eräs kahdeksannen luokan maahanmuuttajaoppilas oli kysynyt Rapatilta historian tunnin jälkeen, mitä eroa on sillä, että Ranska voitti ja että Ranska voitettiin. Toinen taas ihmetteli, että mikä se aatelisto oikein on, joku paikkako.
Pystyn enempiä miettimättä osoittamaan kymmeniä oppilaita joilla ei ole aateliston merkityksestä harmainta aavistustakaan. Samoin aikuisista. Esimerkki ei kuvaa yhtikäs mitään. Suomen kielen sijamuotojen moninaisuus taas on sinänsä validi ongelma, mutta millä ihmeellä me muokkaamme ummikosta peruskoulukelpoisen yhden vuoden opiskelun jälkeen? Vajaakielisten integrointi on valtaisa ongelma, paljon suurempi kuin miltä ne Helsingin kolmisenkymmentä pienluokkaa numeroiden valossa vaikuttavat.
Eikä kieliongelma lopu peruskouluun. Ylemmällä tasolla on uudet, isommat ongelmat.
Ratkaisu? Vähemmän maahanmuuttoa, tai vain maahanmuuttoa joka tuo resurssit tullessaan - koulunkäyntitaidot, kodin tuen, hyvät tulot (joilla katetaan oma ja lasten riittävän laajat ja tasokkaat kieliopinnot) sekä aktiivisuuden omissa ja yhteiskunnallisissa asioissa. Kaikki ominaisuuksia jotka tulevat hyvätuloisen työperäisen ihmisen mukana luonnostaan - näillä IT-guruilla ja muilla huippuasiantuntijoillahan meille monuikulttuuria ja maahanmuuttoa myydään - ja jotka puuttuvat sosiaaliselta maahanmuuttajalta (eli turvapaikanhakijalta) todennäköisesti kokonaan.
Sissosen mielestä tilanne on Myllypurossa kuitenkin hyvä moniin muihin kouluihin verrattuna, sillä ryhmät ovat pieniä. Pienet luokkakoot ovat koulun vahvuus.
”On aivan eri asia, että luokalla on seitsemän oppilasta kuin jos heitä on 25.”
Pienet luokkakoot järjestetään rahalla. Rahaa saa positiivisen diskriminaation kautta, eli olemalla kyllin ongelmainen alue ja koulu (köyhyyttä + maahanmuuttoa). Tämähän ei ole tavoiteltava asiaintila, mutta resurssia sillä kyllä saa.
Vähän kuin sytyttäisi talon palamaan että palokunta tulisi kastelemaan nurmikon.
Näiden havaintojen jälkeen voisi kuvitella, että kansankynttilät suhtautuvat kriittisesti maahanmuuttajaväestön määrän kasvattamiseen.
Mutta mitä vielä: Rapatin ja Sissosen mielestä maahanmuuttajat ovat rikkaus, heitä on ajateltava voimavarana, suomalainen ”yksi kieli ja yksi kansa” -ajattelutapa ei ole terve ja monikulttuurisuus tuo tuulahduksia maailmalta. ”Opetuksen keinoin voidaan auttaa maahanmuuttajien kotoutumista”, Rapatti vakuuttaa. ”Kaikkia keinoja ei ole vielä kokeiltu.”
Viittaan yllämainittuihin luoviin ratkaisuihin. Niiden aika tulee vielä. Millä ne maksetaan, se onkin mielenkiintoinen kysymys. Maahanmuuttaja voimavarana on kuin sähkö: sitä tulee töpselistä rajattomasti, mutta siitä saa maksaa.
Haluaisin kyllä kuulla miksi yksi kieli ja kansa ei ole terve ajattelutapa. Paremminhan sillä on pärjätty kuin monella muulla versiolla. Ja monikulttuurin tuulahduksista en viitsi edes aloittaa.
Erityisopettaja Ulla Hukka pohtii maahanmuuttoa koulun näkökulmasta, mutta myös laajemmin. ”Maahanmuuttajia käsitellään suomalaisessa poliittisessa keskustelussa kovin varovasti. Ei uskalleta sanoa suoraan mitään, pelätään rasistileimaa. Vaikka meillä olisi vielä mahdollisuus välttää muualla tapahtuneet virheet, kuten gettoutuminen.” Hukan mielestä Myllypuron koulu toimii äärirajoilla. ”Jos halutaan oikeasti integroida nämä nuoret yhteiskuntaan, ulijamääriä ei voi tästä kasvattaa.” Paljon aikaa maailmalla viettänyt Hukka muistuttaa, että vaikka Suomeen otettaisiin joka vuosi kymmeniä tuhansia pakolaisia, maailman ongelmat eivät sillä ratkeaisi. ”Onko määrä ainoa arvo?” hän kysyy.
Allekirjoitan joka sanan. Viisainta puhetta mitä olen lukenut pitkään aikaan Hommafoorumin ulkopuolella.
Jotkut vanhemmat pelkäävät, että Myllypuron tapaisissa kouluissa suomalaisoppilaat eivät saa riittävän hyvää opetusta, koska opettajien aika menee kielitaidottomien maahanmuuttajien auttamiseen. Onkohan peloissa perää? Hukka opettaa itse vain pieniä erityisryhmiä, joten hän siirtää vastausvuoron toisessa
päässä pöytää istuvalle historianopettaja Elina Ojalalle.
”Onhan niissä”, Ojala vastaa lyhyen harkinnan jälkeen. ”Olisi itsepetosta väittää, että oppilaat saavat täällä yhtä hyvää reaaliaineopetusta kuin jossain eriluonteisessa koulussa.”
”Olen miettinyt tätä asiaa paljon. Kuinka alas opetusta voi viedä, että se on vielä kelvollista.” Ojala on tullut siihen tulokseen, että niin kauan kun hän olisi valmis tuomaan omat lapsensa Myllypuroon opiskelemaan, opetus täyttää riittävät kriteerit. Toistaiseksi näin on.
Toistaiseksi. Muuten tämäkin puheenvuoro oli täyttä asiaa. Haastateltu oli muuten toinen kirjoittajista jotka vastasivat Talibbosen aivoripuliin Hesarin yleisönosastolla.
Jotenkin sen vain aistii kun joku puhuu asiasta josta tietääkin jotain. Se on virkistävää.
Opetushallituksen Maahanmuuttajaoppilaat ja koulutus -tutkimuksessa viime vuodelta todetaan, että jopa neljäsosa maahanmuuttajista jää ilman toisen asteen koulutusta. Suurimmassa putoamisvaarassa ovat EU-maiden ulkopuolelta tulevat ensimmäisen polven maahanmuuttajat, joiden riski on kantaväestöön verrattuna yli kolminkertainen. Naisoppilailla jopa nelin- tai viisinkertainen.
Tämäkin havainto on jo käsitelty toisaalla. Netti on nopea. Paperimedia tulee väistymään.
Tuoreimmat tiedot Myllypuron yläasteen oppilaiden sijoittumisesta jatko-opintoihin ovat vuodelta 2006. Koulun päättäneistä 57 oppilaasta 21 prosenttia ei jatkanut toisen asteen koulutukseen. Niistä jotka jatkoivat, siirtyi lukioon 37,8 prosenttia. Luvuissa ovat mukana kaikki yläasteen oppilaat, maahanmuuttajien sijoittumisesta ei ole erikseen tilastoja. Oppilaanohjaaja Tiina Valtonen toteaa,
että jatkosijoittumisessa on olennaista – jälleen kerran – kielitaito.
”Monet tarvitsevat yläasteen jälkeen aikalisän, esimerkiksi maahanmuuttajien kymppiluokan.”
”Peruskoulun jälkeen kaikille oppilaille löytyy koulutuspaikka, mutta on eri asia, pysyvätkö he niissä. Jos perhe tukee, pysyvät.”
Sanotaan nyt taas: mamujen pitäminen kärryillä maksaa rahaa. Samaa rahaa maksaisi suomalaistenkin nuorten pitäminen kärryillä. Ostetaanko isommat kärryt? Mistä rahat? Miten pulkan saa kääntymään, kun kyydissä on niin paljon porukkaa?
Pitäisi löytää jonkinlainen tasapaino. Tämä on koulun tuoreen rehtorin Sinikka Saranpään tärkein viesti päättäjille. Tasapaino sen suhteen, kuinka paljon Suomeen otetaan ulkomaalaisia, mihin heidät sijoitetaan asumaan, missä he käyvät koulunsa...
”Nyt maahanmuuttajaoppilaat ovat keskittyneet tänne Itä-Helsinkiin, vaikka tasaisempi jako olisi kaikkien edun mukaista. Koulut, jotka pysyvät umpisuomalaisina, köyhtyvät myös. Eristäminen on yhtä vaarallista kuin keskittäminen.”
Kuka oikeasti pitää umpisuomalaista koulua köyhänä? Me eristämme, kun asutamme vääriin paikkoihin. Mikä olisi ratkaisu?
Saranpää aloitti Myllypurossa viime syksynä. Monet kollegat reagoivat hämmentyneesti: miksi ihmeessä sinne menet, eihän siellä ole kuin ongelmia, käytöshäiriöitä ja resurssipulaa. Ongelmia toki on, mutta on muutakin. Myllypuro ei ole pelkkiä kaupungin vuokratalokasarmeja tai laajaa julkisuutta saaneita myrkkymaita, joiden yltä taloja joudutaan purkamaan. ”Täällä on myös vaurasta omakotitaloaluetta. Koulun rakenteessa pitäisi näkyä, että täällä on kaikenlaista elämää”, Saranpää toteaa. Jos maahanmuuttajavolyymit lähivuosina selvästi kasvavat, mikä näyttää nykypolitiikan valossa todennäköiseltä, se tarkoittaa myös huomattavia taloudellisia satsauksia maahanmuuttajien koulunkäyntiin. Ja moneen muuhunkin asiaan.
”Jos lapset ovat kovin traumatisoituneita tai he ovat yläasteelle tullessaan luku-ja kirjoitustaidottomia, meidän järjestelmämme ei toimi. Ei riitä, että ollaan vuosi valmistavalla luokalla ja sitten integroidutaan yleisopetukseen.”
Oppilaat tarvitsevat muutakin tukea: sosiaalityöntekijöitä, lastensuojeluviranomaisia, nuorisopsykologeja. ”Opettaja ei voi ruveta traumoja hoitamaan, vaikka joutuukin niitä kohtaamaan”, Saranpää muistuttaa.
Tuota ongelmakenttää olen lähestynyt lähes kaikissa kouluaiheisissa bloggauksissani.
Onhan meillä ongelmia, mutta onneksi on myös rahaa. Eikun sitä rahaa ei ollutkaan. Tuohon nyt on turha lisätä yhtään mitään. I sit on your face, ei kun I rest my case.
Myllypuron yläaste
Oppilaita: 238
Muualla kuin Suomessa syntyneitä: 79
Muuta kuin suomea äidinkielenään puhuvia: 89
Eri äidinkieliä: 22
Opettajia: 24
Keskimääräinen opetusryhmän koko: 14 oppilasta
